Mäntyjä ja hiekkarantaa meren rannassa.
Hanko, Tulliniemenranta, metsänreunaa hoitotoimien jälkeen kesäkuussa 2019. Kuva: Esko Tainio, Metsähallitus.

Toiminta Tulliniemessä

Puita poistettiin suunnitelman mukaisesti kesällä 2019.

Uusi, lautarakenteinen kulkutie turvaa rannnan kasvillisuutta entisen polun paikalla kesästä 2020. Tulliniemeen istutetaan kangasajuruohoa, joka on tulliniemeläistä alkuperää ja tärkeä ravinnonlähde monille alueen hyönteisille.

Luonto- ja historiaopasteet pyritään toteuttamaan vuonna 2021.

Salpausselkään kuuluvalla Tulliniemenrannalla on laajalti avointa, paahteista, tuulen muokkaamaa dyyniympäristöä. Alueen merkittävimmät luontoarvot liittyvät pitkään luonnontilaiseen hiekkarantaan, vähäpuustoisiin dyyniluontotyyppeihin, ketoihin, paahteisuuteen ja paljaaseen hiekkamaahan. Dyyneiltä ja kedoilta tavattavien uhanalaisten ja vaateliaiden lajien kannalta tärkeät paahteiset luontotyypit uhkaavat metsittyä ja jäädä neulaskarikkeen sekä umpeenkasvusta ja rehevöittävästä typpilaskeumasta hyötyvän kasvillisuuden peittoon.

Tulliniemenranta on luonnoltaan arvokas ja hankolaisille tärkeä virkistysalue. Metsähallitus on laatinut ja Uudenmaan ELY-keskus sekä Hangon kaupunginhallitus hyväksyneet Tulliniemenrannan luonnonsuojelualuiden luonnonhoitosuunnitelman. Hoitotoimia suunniteltiin sekä Hangon kaupungin että Metsähallituksen hallinnoimille luonnonsuojelualueille yhteensä noin 19 hehtaarin alueelle. Hoitotoimet tehtiin osana Paahde-LIFE-hanketta.

Mitä lajeja alueella on?

Polulle puinen kulkutie ja kangasajuruohon istutukset 2020

Tulliniemenrannan lautarakenteisen kulkutien rakentaminen valmistuu heinäkuun aikana. Tavoitteena on vähentää dyynikasvillisuuden kulumista. Reitti alkaa Englantilaisten linjan suurilta linjatauluilta ja jatkuu noin 350 m rantaa pitkin kohti merivartioasemaa.

Pitkospuita vastaava rakenne tehdään dyynin harjalle, missä aiempikin, ulkoilijoiden eniten käyttämä pääpolku on kulkenut. Näin pyritään siihen, että mahdollisimman moni ulkoilija löytäisi reittinsä sinne, jolloin dyyni- ja hiekkarantakasvillisuuden kuluminen sekä edelleen dyynin kulumisesta johtuva eroosio vähenisivät. Vastaavia, kulumista vähentäviä rakenteita on käytössä mm. Porin Yyterissä, Kalajoella ja Hailuodossa.

Pitkä hiekkaranta ja meri kuvattu ilmasta, ihmisiä kulkee hiekalla, missä on matalaa kasvillisuutta.
Hangon Tulliniemenrantaa ennen pitkosten uusimista. Kuva: Hans-Erik Nyman.

Lankkupolku on noin 120 cm leveä. Rakentajana on Hangon maa- ja vesirakennus Oy ja rakentamista ohjaa Metsähallituksen Luontopalvelut (erikoissuunnittelija Jyrki Näkki, puh. 040 568 3663). Työmaan ohi voi liikkua tavalliseen tapaan, mutta luonnollisestikin riittävä turvaväli on hyvä pitää työmaan toimintoihin.

Poikittaisista laudoista tehty kulkutie, lankkupolku, hiekkarannalla Hangon Tulliniemenrannassa.
Tullinemenrannan uusi lankkupolku. Kuva: Hans-Erik Nyman.

Polkua ei rakenneta dyynin taakse, koska siellä on arvokasta dyynikasvillisuutta ja hyönteisiä, eikä meren puolelle, koska myrskyt voisivat viedä sen mennessään.

Dyynin harjaa kulkeva polku kaventaa aiempaa, 2–3 m leveää ja pahoin kulunutta polku-uraa ja todennäköisesti myös vähentää kulutusta muuallakin ranta-alueella, koska pääosa ulkoilijoista kulkee mielellään nykyiselläänkin dyynin harjalla, josta näkee sekä vesirajan ja metsänreunan. Jatkossa saa liikkua mistä haluaa, mutta lankkupolun käyttö on suositeltavaa luontoarvojen turvaamiseksi.

Kangasajuruoho

Tulliniemenrannalle istutetaan juhannuksen 2020 jälkeen Vapaasataman alueelta kerättyjä ja taimitarhalla lisättyjä kangasajuruohoja.

Tulliniemenrannan kangasajuruohot ovat säilyneet muutamilla vanhoilla kasvupaikoillaan ajoilta, jolloin ne kasvoivat vielä (lajille tyypillisellä) dyynirannan yläosan kuivalla niityllä. Laji on kalkinsuosija: se viihtyy rannan yläosassa, jonne aallokko kuljettaa simpukoiden kuoria ja meriveden emäksisyys nostaa maaperän pH:ta.

Kangasajuruohokedot ovat erityisen tärkeitä monille paahdeympäristöjen ja dyynialueiden uhanalaisille hyönteisille, koska ne tuottavat paljon mettä ja toimivat hyönteisten jälkeläisten kasvuympäristönä.

Jos niiden lähelle menee loikoilemaan tyynenä heinäkuisena iltana, voi tuntea nenässään tuoksun, jonka vuoksi paahdehyönteisetkin niitä arvostavat!

Luonnonhoitotyöt 2019

Puita poistettiin suunnitelman mukaisesti kesällä 2019. Osa työstä tehtiin WWF:n talkooleirillä. Lopuksi risut kerättiin ja neulaset haravoitiin pois, jotta hiekka paljastuu.

Kuvapari ennen ja jälkeen. Alemmassa kuvassa rannassa on vähemmän puita.
Tulliniemenranta, Hanko. Rannalta poistettu yksittäisiä puita. Kuvat: Hans-Erik Nyman, Metsähallitus.

 

Kuvapari ennen-jälkeen. Alemmassa kuvassa paljon vähemmän puita.
Tulliniemenranta, Hanko. Valtion alueelta puita on poistettu enemmän. Kuvat: Hans-Erik Nyman, Metsähallitus.

 

Vanhan männyn ympärillä on useita pienempiä mäntyjä.
Tulliniemi, Hanko. Vanha puu ennen luonnonhoitoa. Kuva: Esko Tainio / Metsähallitus.

 

Vanhan männyn ympärillä on tilaa, sillä ympäriltä on poisettu useita puita.
Tulliniemi, Hanko. Vanha puu on saanut enemmän tilaa luonnonhoidon jälkeen. Kuva: Esko Tainio / Metsähallitus.

 

Paljon pieniä mäntyjä.
Tulliniemi, Hanko. Valtion alue ennen luonnonhoitoa. Kuva: Esko Tainio / Metsähallitus.

 

Vähän pieniä mäntyjä.
Tulliniemi, Hanko. Valtion alue luonnonhoidon jälkeen. Kuva: Esko Tainio / Metsähallitus.

Kysymyksiä ja vastauksia (kesä 2019):

Mitä luonnonhoitotöitä alueella on tehty ja miksi?

Luonnonhoitotöiden tavoitteena on parantaa Natura 2000 -luontotyyppien tilaa ja uhanalaisten lajien elinvoimaisuutta. Luonnonhoitotöissä keskitytään vähentämään alueelle toisen maailmansodan jälkeen syntynyttä mäntypuustoa sekä paljastamaan hiekkamaata karikkeen, kuntan, sammalten ja jäkälien alta. Puuston vähentäminen tehdään monitoimikoneella, minkä lisäksi dyynihiekkaa paljastetaan kaadettujen puiden kohdalta kaivinkoneella sekä pienilmastoltaan tai lajistoltaan tärkeillä pienialaisilla kohteilla käsityönä haravoiden.

Hoitotoimissa pyritään sovittamaan yhteen luontoarvot, maisema-arvot ja virkistyskäyttöarvot mahdollisimman hyvin. Kokonaisuus on vaativa, mutta tavoitteena on että maiseman avartumisen lisäksi:

1) avoin dyyni- ja paahdeympäristö lisääntyy reilusti luontoarvojen turvaamiseksi:

a. Lähempänä merta puustoa avataan voimakkaammin.

b. Kauempana merestä puustoa jää kasvamaan enemmän. Puustoa vähennetään etenkin mm. avoimien paahdelaikkujen ja painanteiden eteläpuolelta, jolloin paahteisuus lisääntyy ja kohteet kytkeytyvät muuhun avoimeen alueeseen paremmin.

2) maisemapuita (pieni osa nuorista ja kaikki vanhat) jää alueelle samaan tapaan kuin kuin Furuvikissa ja Kolavikenin kävelytien pohjoispuolella eli yksittäisinä puina, muutaman puun ryhminä sekä pieninä metsiköinä (kartta, pdf). Vanhat puut eivät näin kuole kilpailussa nuorten puiden kanssa.

3) Kulttuuriperintökohteilta (mm. kaivannot, juoksuhaudat jne.) poistetaan nuoria puita, jotta ne tulevat nähtäville ja puiden juuret eivät niitä tuhoa.

4) Työkoneiden jäljet tasataan heti töiden jälkeen, jonka jälkeen tuuli ja sateet maisemoivat töiden jälkiä osaltaan.

5) Roskat siivotaan.

6) Kurtturuusu raivataan.

7) Vanhat tolpparakenteet köysineen poistetaan.

8) Harvinaisille hyönteisille tärkeitä ketoalueita laajennetaan istuttamalla paikoin kangasajuruohoa (Tulliniemen omaa kantaa).

9) mahdollisuuksien mukaan syksyllä rakennetaan kulumista ohjaava, liikuntaesteille soveltuva pitkos ja pystytetään pieniä infotauluja luonnosta ja historiasta – näistä vielä sovitaan tarkemmin Hangon kaupungin kanssa kuluvan kesän aikana.

Miksi hoitotoimet tehdään alkukesästä?

Tähän on useita syitä, joissa on punnittu monipuolisesti luonnon ja virkistyskäytön (ml. matkailun) hyödyt ja haitat sekä kokemukset Metsähallituksen muilta luonnonhoitotyömailta. Esimerkiksi Hangon Furuvikin luonnonhoitotyöt tehtiin heinäkuussa 2016, ja tiivis toteutus miellytti monia. Lisäksi luonnonsuojelualueiden hoitotyöt tehdään varsin etäällä Tulliniemenrannan virallisesta uimarannasta, jolla suurin osa kävijöistä on. Puutavaran kuljetus ym. tapahtuu Vapaasataman aidatun alueen kautta (aitaan avataan väliaikainen portti), joten linjataulujen (ns. englantilaisen linjan) koillispuoli jää koskemattomaksi.

Metsähallitus, WWF ja Hangon kaupunki ovat neuvotelleet hoitotoimien ajankohdasta ja yhteisenä tavoitteena on ollut, että luonnonhoitotyöt tehtäisiin myös nyt tiiviinä pakettina valmiiksi juhannukseen mennessä. Näin hoitotoimista arvioidaan aiheutuvan mahdollisimman vähän haittaa lomailijoille ja virkistyskäyttäjille. Toki hoitotoimista jää aina ihmissilmään sattuvia jälkiä, mutta tuulen liikuttama hiekka peittää työn jäljet ja dyynien ”muutoksiin sopeutunut” lajisto valtaa uudet elinalueet varsin nopeasti. Maastoon sijoitetaan myös hoitotoimista kertovia infotauluja ennen hoitotoimien aloitusta.

Lisäksi Tulliniemenrannan luonto on alkukesälläkin varsin vähän ekologista haittaa kärsivä luontoalue verrattuna vaikkapa luonnonhoitoa kaipaavaan lehtoon. Ennen työmaan aloitusta lintujen pesimäpaikat kuitenkin kartoitetaan, ja lisäksi harvinaisten kasvien sekä hyönteisten esiintymät huomioidaan hoitotoimien aikana.

Luonnonhoitotyömaita tehdään monina vuodenaikoina monenlaisissa elinympäristöissä. Hoitotoimissa väistämättä kuolee aina yksilöitä eri lajeista, mutta luonnon monimuotoisuuden kannalta ekologiset tappiot ovat monin verroin pienempiä kuin hoidon avulla saatavat hyödyt. Esimerkiksi metsien ennallistamispoltoissa luontoa palaa hehtaareita, mutta harvinaisten ja uhanalaisten lajien kannalta hoitotoimet ovat olemassaolon ehto.

Miksi puustoa pitää vähentää Tulliniemenrannalta?

Luonnonsuojelualueilta joudutaan joskus vähentämään puustoa luontoarvojen turvaamiseksi. Luonnonhoitosuunnittelu pohjautuu tietämykseen nykyisistä lajiarvoista ja lajien elinympäristöistä (ns. luontotyypeistä eli biotoopeista).

Uusimmassa uhanalaisten lajien arvioinnissa 2018 todettiin, että toiseksi yleisin syy lajiston uhanalaistumiseen on avoimien elinympäristöjen umpeenkasvu (639 lajia (joka 4. uhanalainen laji). Tällaisia elinympäristöjä on mm. perinnebiotoopeilla (niityt, nummet, hakamaat), rannoilla ja paahdeympäristöissä kuten dyyneillä ja harjujen rinteillä. Niitä on vajaalla 1 % suojelualueistamme.

Tällaisia luonnonsuojelualueita hoitamalla kuitenkin säilytetään ne luontoarvot, joiden perusteella alueet on suojeltu: Tulliniemenrannalla luonnonhoitotoimissa palautetaan vähäpuustoista ja osin myös puutonta dyynimaisemaa, joka on mm. Tulliniemen Natura 2000 -alueen suojelun perusteena ja lajistoarvojen turvaamiseksi välttämätöntä. Kaikki vanhat jätetään kasvamaan ja nuoria maisemapuiksi kehittyviä puita jätetään myös kasvamaan hieman.

Luontoa hoitamalla pidetään huolta verovaroin rahoitetun suojelualueen suojeluhyödystä – ilman hoitotoimia lajit häviäisivät. Metsittymiseen liittyvään nuorehkoon puustoon (esim. Tulliniemenrannan mäntyihin) liittyy harvoin erityisiä suojeluarvoja. Vastaavia nuoria männiköitä kasvaa myös muualla Hankoniemellä, sekä talousmetsissä että suojelualueilla.

Miksi työ tehdään isoilla koneilla, eikö siitä jää jälkiä?

Furuvikin ja Kolavikenin tapaan Tulliniemenrannan luonnonhoidossa on tarkoitus käyttää monitoimikonetta ja kaivinkonetta. Dyynialueen laajuuden vuoksi konetyö on kustannustehokkain toimintatapa – pienien pinta-alojen täsmähoitoon sopii käsityö (tätäkin tarvitaan Tulliniemenrannalla). Lisäksi puiden tyvikaarnaan kertynyt hiekka tylsyttää moottorisahan terän hetkessä, joten monitoimikoneen sahan ns. kovametalliterä on välttämätön. Hiekkainen maaperä kestää hyvin konetyön, ja mikäli syvempiä uria syntyy, ne peitetään työmaan lopuksi.

Isotkaan koneet eivät uhkaa lajistoarvoja, kun työt ohjataan maastossa tarkkaan. Lisäksi dyynien ja hiekkarantojen lajisto on sopeutunut elinympäristön jatkuvaan muutokseen, joten ne palaavat nopeasti, kun dyynilajistolle sopiva avoimuus ja paahteisuus palautuvat (esim. Furuvikin ja Kolavikenin kurtturuusujen torjunta-alueet).

Liittyykö hoitotoimenpiteisiin halu avata ranta rakentamista tms. varten?

Luonnonsuojelualueen rauhoituspäätöksen mukaisesti rakentaminen ei ole sallittua. Luonnonohoitosuunnitelman sisältyy mahdollisuus (ei pakko) rakentaa dyynikasvillisuuden kulumista ohjaavia pitkoksia sekä pieniä infotauluja alueen luonnosta.

Oliko Tulliniemenranta puuton aiemmin?

Luontaisesti dyynialueet ovat avoimia ja lähes puuttomia (etenkin lähinnä merta olevat ns. valkeat ja harmaat dyynit). Tulliniemenrannan vanhoista kartoista ja kuvista nähdään selvästi, että Tulliniemenranta on ollut ainakin 1800-luvun puolivälistä alkaen puuton tai lähes puuton. Avoimuus liittyy dyynien luontaiseen dynamiikkaan, jonka lisäksi taustalla ovat voinut vaikuttaa karjan laidunnus, puutavaran hakkuut tai metsäpalo.

Toisen maailmansodan aikaan koko Tulliniemen alueella oli avoimia paahteisia elinympäristöjä vielä yli 32 hehtaaria, kun nykyään niitä on vajaat 8 ha jäljellä. II maailmansodan jälkeen ”vähätuottoisia” alueita kuten dyynialueita metsitettiin aktiivisesti: myös Tulliniemenrannalle istutettiin mäntyjä. Lisäksi alueelle on taimettunut rehevöitymisen (typpilaskeuma) ja istutuspuuston tarjoaman suojan vuoksi myös luontaisesti syntyneitä taimia. Avoimuuden pitkästä historiasta johtuen alueella elää yhä muualla maassamme harvinaiseksi ja uhanalaiseksi käynyttä lajistoa.

Sivun alareunassa on kuvat alueelta vuosina 1934 ja 1959.

Mitä eliöitä Tulliniemenrannalla esiintyy, onko alue niille erityisen tärkeä?

Tulliniemenrannalla elää rikas paahteisten elinympäristöjen lajisto, sieltä on tavattu yhteensä 26 uhanalaista ja 19 silmälläpidettävää eliölajia, joille Tulliniemi on tärkeä turvapaikka. Tulliniemenranta on erityisen tärkeä dyyneillä ja kedoilla eläville paahdelajeille. Näiden lajien elinympäristövaatimuksissa korostuu se, että

  • varjostavaa puustoa on vain vähän (yksittäisinä maisemapuina, muutaman puun ryhminä sekä pieninä metsikköinä)
  • avointa hiekkapintaa tai harvakseltaan kasvillisuutta kasvavaa dyynialuetta on laajasti
  • sammalia, jäkäliä ja varpuja kasvaa vain harvakseltaan
  • hyönteislajien mesi- ja isäntäkasveja esiintyy alueella
  • dyynihiekka pääsee paikoin liikkumaan tuulen vaikutuksesta.

Lajiston erikoisuuksiin kuuluvat mm. verikirjo-, kenttäkirjo-, nunnakirjo- ja pikkuarokoisa sekä viherämittari että dyynisulkanen. Valkeat- ja harmaat dyynit ovat tärkeitä nummijuuriyökköselle, hopeajuovakoisalle, dyyniheinäkoisalle, rantavehnäyökköselle ja sinisiipisirkalle. Vähät jäljellä olevat, puuttomat variksenmarjadyynien laikut ovat kriittisen tärkeitä häviämisen partaalla olevalle dyynisukkulakoille sekä niillä viihtyvälle yleisemmälle dyynisammalkoille.

Vanha metsäisen dyynin alue Tulliniemenrannan ja Vapaasataman junaradan välisellä harjanteella on arvokas metsälajien kannalta (etenkin järeät lahopuut, vanhimmat puut, ontot puut jne.). Sen reunaosissa (8 –12 m leveä vyöhyke) vähennetään nuoria mäntyjä vanhimpien puiden ympäriltä.

Eikö luonto hoida itse itsensä – miksi elinympäristöjä tulisi aktiivisesti hoitaa?

Monet luonnontilaisiltakin vaikuttavat luonnonsuojelualueet kärsivät ihmisen aiheuttamista ympäristömuutoksista, joiden seurauksena niiden suojelun perusteena olevat lajit ja luontotyypit voivat heikentyä tai hävitä:

  • Lämmityksestä ja liikenteen päästöistä peräisin oleva typpilaskeuma rehevöittää, nopeuttaen umpeenkasvua.
  • Ilmastonmuutosta aiheuttava hiilidioksidipitoisuuden kohoaminen uhkaa lämpötilan nousun ja lisääntyvän sadannan myötä paahdeympäristöjen säilymistä, ja nopeuttaa osaltaan kasvien kasvua ja edelleen umpeenkasvua.

Typpilaskeuma ja luonnon oman muokkaustoiminnan väheneminen ovat vaikuttaneet siihen, että avoimet alueet kasvavat nopeasti umpeen ja niissä elävä lajisto on uhanalaistunut nopeasti. Umpeenkasvusta kärsiviä elinympäristöjä on etenkin paahdeympäristöissä kuten dyyneillä ja harjujen rinteillä, mutta myös kallioilla, rannoilla sekä perinnebiotoopeilla (niityt, nummet, hakamaat). Näiden luontotyyppien pinta-ala on maamme suojelualueiden pinta-alasta vajaa 1 %, ja niissä elää reilu kolmannes maamme uhanalaisista ja silmälläpidettävistä lajeista.

Avoimille elinympäristöille yhteistä on se, että niitä ovat aiemmin pitäneet avoimina erilaiset luontaiset häiriöt kuten vaikkapa metsäpalot, laiduntavien eläinten laumat, tulvat tai myrskyt. Uudenmaan mittakaavassa tällaisia elinympäristöjä syntyi aiemmin aina jonnekin, ja ne pysyivät nykyaikaan verrattuna pidempään avoimina luontaisten tekijöiden vaikutuksesta: esimerkiksi metsäpaloalueilla laiduntavat eläimet söivät ison osan puuntaimista. Nykyään ihminen estää luontaiset häiriöt tai heikentää niiden vaikutuksia (esim. lyhentää avoimien elinympäristöjen ”tarjolla oloaikaa” metsittämällä).

Avoimien elinympäristöjen umpeenkasvua nopeuttaa myös liikenteen ja lämmityksen päästöistä peräisin oleva typpilaskeuma. Typpilaskeuma rehevöittää voimakkaasti etenkin karuja hiekkaisia elinympäristöjä kuten dyynialueita, harjuja ja kuivia niittyjä eli ketoja. Typpilaskeuma myös happamoittaa maaperää heikentäen monien perhoslajien ravintokasvien kasvua. Laskeuman määrä on Etelä-Suomessa tyypillisesti 1,5-4 kg / hehtaari / vuosi, joka vastaa karkeasti noin kolmasosaa metsälannoituksessa käytettävästä määrästä.

Tyypillisesti maaperän rehevöityessä paljas kivennäismaa peittyy aluksi laajalti sammaliin ja jäkäliin, jotka myöhemmin helpottavat puiden ja pensaiden taimettumista vähentäessään maaperän veden haihduntaa, pienilmaston äärevyyttä ja hiekan liikkumista. Varttuessaan puiden taimet lisäävät suojaisuutta, joka edelleen parantaa yhä uusien puiden taimettumista entisestään. Näin umpeenkasvu vähitellen nopeutuu.

Miksi lajeja tulisi auttaa luonnonhoitotoimin?

Tutkimusten mukaan elämme maapallon monimuotoisuuden voimakkaan köyhtymisen aikakautta: ihmisen aiheuttama kuudes sukupuuttoaalto on käynnissä, kun lajien elinympäristöt heikkenevät ja häviävät ihmisen toimien vuoksi: lajien häviämisnopeuden arvioidaan nousseen yli 100-kertaiseksi luontaiseen sukupuuttovauhtiin verrattuna. Lajien sukupuuttojen lisäksi myös lajien yksilömäärät ovat laskeneet dramaattisesti. Pölyttäjäkato uhkaa ruoantuotantoa. Kansainvälinen luontopaneeli IPBES julkaisi hiljattain raportin, jonka mukaan ihmisten oma olemassaolo on vaakalaudalla elinympäristöjen ja lajien häviämisen vuoksi

Suomessakin lajit ovat uhanalaistuneet: paahdelajeille soveliaita elinalueita on maassamme jäljellä äärimmäisen vähän verrattuna muutaman sadan vuoden takaiseen tilanteeseen. Nykyään paahteisten dyyni- ja harjualueiden lajisto on pakkautunut etelärannikolle, missä niille soveliaat elinympäristöt eivät ole vielä ehtineet kasvaa umpeen. Sisämaassa harjujen paahdealueet ovat pitkälti metsittyneet ja monet lajiesiintymät sijaitsevat sekundääriympäristöissä kuten ratapenkereillä tai lentokentillä.

Luonnonsuojelu ja luonnonhoitotoimet pohjautuvat eduskunnan vahvistamiin sopimuksiin luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä (esim. kansallinen lainsäädäntö, suojeluohjelmat, kansainväliset biodiversiteettisopimukset ja EU:n Natura 2000 -alueita koskevat direktiivit). Eduskunta ohjaa ympäristöministeriötä, joka edelleen jalkauttaa toteutuksen alueellisiin ELY-keskuksiin ja Metsähallituksen Luontopalveluille.

Miksi jonkin lajin säilyminen tulisi turvata?

  • Usein vedotaan lajien itseisarvoon ja olemassaolon oikeuteen.
  • Lisäksi lajit muodostavat eliöyhteisöjä, jotka ylläpitävät ekosysteemien toimintaa ja joiden tuottamista ekosysteemipalveluista ihminenkin hyötyy. Kun jostakin elinympäristöstä häviää monta lajia, muuttuu ekosysteemien toiminta ihmisenkin kannalta huonompaan suuntaan.
  • Lisäksi lajien geenit ovat mahdollinen tulevaisuuden resurssi – niiden arvoa ei vielä kuitenkaan hinnoitella ja siten ne eivät vaikuta päätöksentekoon.
  • Kävellessämme ympäröivässä monimuotoisessa luonnossa hyödymme monimuotoisuudesta myös suoraan itse: runsaslajisuus vahvistaa immuunijärjestelmäämme vähentäen mm. allergioita.
  • Suojelualueet ovat myös tärkeitä virkistäytymisen ja stressin vähentämisen kannalta.

Lisätietoa

Luonnonhoitoalueet Tulliniemenrannalla (sininen rajaus = valtion omistuksessa).
Tulliniemenranta vuonna 1934. SA-kuva.

 

Viistokuva vuodelta 1959. (C) Tmi Karhumäki.

Päivitetty viimeksi 17.8.2020