Metsätalouden kehitys kruununmetsistä monikäyttömetsiin

Mies on ladannut reen täyteen puita, joita hevonen on valmis vetämään.

Metsänhoitohallituksella oli alusta alkaen kaksi perustehtävää: hoitaa ja suojella valtion metsiä sekä myydä puuta ja tuoda tuloja valtiolle. Metsähallitus onkin myynyt puuta aivan toimintansa alkuvuosista lähtien, pitkään pääasiassa huutokaupoilla. 1900-luvun alkupuolella Metsähallitus myi mm. ratapölkkyjä ja polttopuuta rautatiehallitukselle sekä sahapuuta eri sahoille.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Metsähallitus perusti myös omia sahoja, jotka kuitenkin luovutettiin vuonna 1932 Veitsiluoto Oy:lle, josta valtio omisti osake-enemmistön. Hiljalleen metsäteollisuuden tuotannon painopiste siirtyi sahauksesta paperin ja kartongin valmistukseen, minkä myötä myös kuitupuun käytön osuus kasvoi.

Metsänhoidon merkitys kasvaa

Miehet kuormaavat tukkeja auton kyytiin käsin lumisen metsätien varrella.
Käsinlastausta Kuolajärven savotalla v. 1937-1938. Kuva: Lusto/Metsähallituksen Insinööriosaston kokoelma.

Ennen toista maailmansotaa huomiota alettiin entistä enemmän kiinnittää metsien hoitoon. Hakkuualojen uudistaminen aluksi kylvön ja myöhemmin istutuksen avulla yleistyi 1930-luvulta alkaen. Ensimmäiset soiden ojitukset tehtiin kasvuisan metsämaan laajentamiseksi jo 1910-luvun tienoilla, ja etenkin koneellisten ojitusmenetelmien kehityttyä 1960–70-luvuilla soita ojitettiin kiivaaseen tahtiin.

Toinen maailmansota merkitsi valtion metsäomaisuuden käytön muutosta. Ulkomaisen energiansaannin tyrehtyessä puuta tarvittiin heti ja suuria määriä, joten varovaiset kasvatushakkuut korvattiin mahdollisimman tehokkailla avohakkuilla. Metsähallituksella oli sodan aikana poikkeustehtäviä: se tuotti muun muassa hiiltä ja pilkkeitä häkäpönttöautoihin.

Tehometsätalous syntyy

Mies siirtymässä maihin vesitasolentokoneesta retkivarusteet käsissään.
Metsähallituksen pääjohtaja N. A. Osara ja aluemetsänhoitaja Parviainen v. 1953. Kuva: Lusto/Metsähallituksen kokoelma

Sodan jälkeen Metsähallituksen mailla tehtiin laajoja hakkuita sotakorvausten maksamiseksi ja toisaalta sodasta palanneiden miesten työllistämiseksi. Maan jälleenrakennus nieli suuria määriä puita. Metsähallituksen maita luovutettiin myös huomattavassa määrin asutuskäyttöön. Näiden tekijöiden seurauksena valtion metsien hakkuiden painopiste siirtyi etelästä pohjoisiin metsiin, jotka tähän asti olivat olleet hakkuiden ulottumattomissa. Savotoilla käyttöön otettu keskitettyjen hakkuiden malli ja tehokkaaksi trimmattu hakkuuorganisaatio toivat valtion kassaan vuosikymmenten kuluessa ennennäkemättömät metsätulot.

Metsähallituksen pääjohtaja N. A. Osaran (1952-1960) mukaan nimetyt ”Osaran hakkuut” ovat jääneet kansakunnan muistiin. N.A. Osaran aikakaudella mallia otettiin Pohjois-Amerikasta ja valtion metsät valjastettiin täysimääräisesti liike-elämän ja valtion kassan käyttöön.

Tekniikka kehittyy

Traktorin päälle rakennettu prosessori poimii puita lumisessa metsässä. Etualalla öljytynnyreitä.
Valmet 880S-traktorin päälle rakennettu Pika 50 -prosessori, v. 1972. Kuva: Lusto/Metsähallituksen Kehittämisjaoston kokoelma.

1950-luvulla puunkorjuuta ja kuljetusoloja kehitettiin voimakkaasti ja hakkuita ulotettiin yhä syrjäisemmille seuduille puutavaran kysynnän kasvaessa. 1960- ja 1970-luvuilla korostettiin tehokasta puun tuotantoa voimakkaine maanmuokkauksineen, taimikonhoitoineen ja lannoituksineen. Samalla metsätaloutta koneellistettiin; autot, metsätraktorit sekä moottorisahat otettiin käyttöön.

Ponsse-merkkinen harvesteri töissä hakkuuaukolla.
Harvesteri 1980-luvulta. Kuva: Lusto/Metsätehon kokoelma

1980-luvulta alkaen monitoimikoneita ja erilaisia tietojärjestelmiä kehitettiin metsätalouden työvälineiksi, ja 1990-luvulla ne vakiintuivat osaksi metsätalouden arkipäivää. Vuoden 2003 hakkuista jo noin 95 prosenttia tehtiin monitoimikoneilla. Koneellistamisasteen kasvaessa metsureiden toimenkuva on laajentunut hakkuutehtävistä metsänhoitotöihin ja erilaisiin suunnittelutehtäviin.

Moniarvoisuus ja kestävä käyttö

Sotien jälkeinen elintason nousu ja vapaa-ajan kasvu muuttivat suomalaisten suhtautumista luontoon ja retkeilijöiden myötä metsät saivat uusia käyttäjiä. 1960-luvulla kansallispuistoverkoston laajentaminen ja soidensuojeluohjelmat muuttuivat ajankohtaisiksi. Muuttuvassa asenneilmastossa Metsähallituksen keskeiseksi työkaluksi syntyi monikäytön käsite, jolla pyrittiin sovittamaan yhteen kaksi vastakkaista ilmiötä, metsän virkistyskäyttö ja metsätalous. Tavoitteen saavuttaminen edellytti uudenlaista, ”pehmeämpää” metsätaloutta.

Laaja julkinen keskustelu metsien terveydestä ja luonnonsuojelusta heräsi 1980-luvulla. Suojeltavaksi vaadittiin nyt yksittäisten metsien sijaan luonnon monimuotoisuutta ylläpitäviä ekosysteemejä. Samaan aikaan metsäteollisuus paini puupulan uhan alla, kun yksityisten metsäomistajien puunmyyntihalukkuus oli laskemassa. Metsähallitus oli ”metsäsotien” taisteluissa metsiensuojelun ja puuhuollon leikkauspisteessä. Erityisesti hakkuut Kessissä ja Talaskankaalla aiheuttivat konflikteja luonto- ja metsäväen välillä.

1990-luvulla Metsähallituksessa siirryttiin puutuotantokeskeisestä ajattelutavasta korostamaan moniarvoisuutta sekä metsien ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää käyttöä.

Ympäristöasioista huolehtiminen integroitiin osaksi jokapäiväistä metsätaloutta muun muassa Metsähallituksen julkaiseman Metsätalouden ympäristöoppaan avulla. Metsähallituksen ISO 14001 -standardin mukaiselle ympäristöjärjestelmälle myönnettiin sertifikaatti vuonna 1998. Ympäristöjärjestelmän myötä toiminnan seurantaa ja jatkuvaa kehittämistä lisättiin entisestään. 2000-luvun alussa Metsähallituksen kaikki monikäyttömetsät liitettiin myös PEFC-metsäsertifioinnin piiriin.

Kaikille valtion maille tehtiin 1997–2000 valtion maa- ja vesiomaisuuden käyttöä kokonaisvaltaisesti tarkastelevat luonnonvarasuunnitelmat, joita uudistetaan määrävälein. Luonnonvarasuunnitteluprosesseissa noudatetaan Metsähallituksessa 1990-luvulla omaksuttua osallistavaa, yhteistyöhakuista ja avointa toimintatapaa.