Virtaavaan veteen patorakennuksen viereen betonista tehty rakennelma, jonka kautta lohikalat voivat nousta padon ohi.
Mustionjoen kalatie. Kuva: Piia Norström.

Vaelluskalakantojen kansainvälinen ahdinko koskee myös Suomea – tunnelin päässä pilkottaa valoa

Erikoistutkija Teppo Vehanen, Luonnonvarakeskus 13.8.2020

Tuore kansainvälinen raportti kertoo vaelluskalakantojen synkästä tilanteesta. Vajaassa 50 vuodessa lasku on ollut hurja: maailmanlaajuisesti vaelluskalakannat ovat pienentyneet keskimäärin 76 prosenttia ja Euroopassa peräti 93 prosenttia. Syitä on monia, yhtenä merkittävimpänä vaellusesteet, kuten voimalaitospadot, jotka katkaisevat reitin kutualueille virtavesissä.

Myös Suomessa tilanne on vaikea. Suomessa suurimmat synnit, suurten vaelluskalajokien patoaminen, tehtiin pääosin yli 50 vuotta sitten. Vaellusreittien avaaminen on kestänyt aivan liian pitkään, ja edelleen vain pienessä osassa voimalaitoksia on kalatie tai ohitusuoma. Nykyisin vaelluskalakannat ovat uhanalaisia. Itämereen laskevista noin 20 luonnonlohijoesta on jäljellä kaksi. Pienempien vaellusesteiden tarkkaa määrää ei taida tietää kukaan. Suuri osa vesistöistämme on säännösteltyjä, mikä ei myöskään paranna vaelluskalojen olosuhteita. Paikoin myös muut tekijät, kuten tulvansuojelu (perkaukset), rehevöityminen ja liikakalastus, lisäävät vaelluskalojen ahdinkoa.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Viime vuosina vaelluskalojen tilan parantamiseksi on ryhdytty enenevässä määrin toimeen. Kymijoen itäinen haara avautui vaelluskaloille Korkeakosken kalatien myötä jo 2016 ja selvitystyö on pitkällä myös läntisen haaran avaamiseksi. Myös padotuilla pohjoisen suurilla joilla, Kemi-, Ii-, ja Oulujoella, on eri vaiheissa olevia toimenpiteitä vaellusreittien avaamiseksi. Nämä myös toivottavasti pian konkretisoituvat. Osa toimenpiteistä on viranomaisen toimesta oikeuden harkittavina, osa perustuu vapaaehtoisuuteen. Keskusteluyhteys voimayhtiöiden ja muiden toimijoiden kesken on edelleen olemassa, mikä on positiivista myös tutkimusyhteistyön kannalta. Vaelluskalojen palauttaminen rakennettuihin jokiin on haastavaa ja vaati myös muita toimenpiteitä kuin kalatiet, mukaan lukien tutkimustietoa.

Tutkimusrahoitusta onkin ohjattu vaelluskalojen palauttamiseen tähtääviin töihin. Jo muutaman hallituksen ajan valtio on pitänyt vaelluskalojen palauttamista ”kärkihankkeina” ja osallistunut myös konkreettisiin kalatiehankkeisiin. Vesistöjen kunnostustöihin on aiempaa paremmin saatavissa rahoitusta. Taustalla on suunnanmuutos toiminnassa: esimerkiksi kansallinen kalatiestrategia ja vesien kunnostusstrategia ohjaavat luonnonlisääntymisen ja ympäristön tilan parantamiseen pitkällä tähtäimellä, kun aiemmin pääasiassa hoidettiin pelkkiä oireita kalanistutuksin. Myös kalastusrajoitukset tähtäävät luonnonkantojen suojeluun: pyydettyjen kalojen alamittaa on nostettu ja rasvaevälliset lohikalat tulee vapauttaa kalastuksen saaliista. Valtion virkamieslaiva on siis selvästi kääntymässä oikeaan kurssiin vaelluskalojen kannalta.

Iso laiva kääntyy hitaasti. Sen kääntymistä ovat vauhdittaneet monet ympäristö- ja vapaaehtoisjärjestöt. Järjestöt tekevät konkreettista kunnostustyötä, ja myös kannustavat kansalaisia tekemään havaintoja vaelluskaloista eli ns. kansalaistiedon keräämiseen. Vaikuttajaviestintä ja vaelluskalojen asian ylläpitäminen julkisuudessa on vaikuttava toimintamuoto. Isoja toimijoita ovat WWF ja Suomen luonnonsuojeluliitto aluejärjestöineen.

Erinomainen esimerkki eri tahojen onnistuneesta toiminnasta on Hiitolanjoen kolmen voimalaitospadon poistaminen, ensimmäinen tämän mittaluokan ”dam removal” Suomessa. Onnistunutta lopputulosta edelsi yli parin vuosikymmenen viranomaistyö, paikallisten tahojen yhteistyö ja järjestöjen vaikutus. Neuvottelujen päätyttyä viimein onnistuneeseen lopputulokseen viimeisen niitin hankkeen onnistumiselle antoi rahoituksen löytyminen voimalaitosten lunastamiseksi. Osansa antoivat niin valtio, järjestöt, säätiöt kuin yksityiset henkilöt, kuten myös se kuuluisa kalastukseen ja kalakantojen suojeluun profiloitunut näyttelijä. Ensimmäinen pato puretaan syksyllä 2021. Myös koskikunnostukset alkavat, ja lopulta koko Hiitolanjoki vapautuu vaellusesteistä järvilohelle ja -taimenelle. Samalla tutkimukselle avautuu erinomainen tilaisuus selvittää ja dokumentoida padon poistojen vaikutukset vaelluskaloihin ja muuhun vesiluontoon. Tämänkaltaiset pienten voimalaitosten poistot ovat realismia myös tulevaisuudessa. Myös toisella rajat ylittävällä järvilohijoella, Vuoksella, on meneillään projekti, RiverGo, vaelluskalojen lisääntymisen edistämiseksi. Vuoksen voimalaitokset ovat Suomen suurimpia, joten siellä on toistaiseksi keskityttävä muihin toimiin kuin patojen poistamiseen.

Vaelluskalat ovat tärkeä osa ympäröivää luontoa. Esimerkkinä luontoarvojen kokonaisvaltaisesta ymmärryksestä toimii maamme toistaiseksi merkittävin luontohanke, Freshabit LIFE IP. Hankkeen päätavoite ei ole vaellusesteiden poistaminen, vaan Natura 2000 -vesistöalueiden ekologisen tilan ja monimuotoisuuden parantaminen. Näihin luontoarvoihin kuuluvat myös vaelluskalat sekä niistä riippuvat lajit, kuten jokihelmisimpukka.

Virtaavaan veteen tehty betonirakennelma, kulkutie lohikaloille.
Hietaman kalatie Keski-Suomessa. Kuva: Luonnonvarakeskus

Freshabit -hankkeessa on kunnostettu virtavesiä sekä vaelluskaloja että simpukkaa varten, ja myös avattu vaellusreittejä. Hankkeessa muun muassa purettiin viime vuonna Isojoen Villamon pato ja avattiin näin reitti vaelluskaloille joen yläosiin. Keväällä 2019 tehty radiolähetinseuranta osoitti taimenen nousevan kutemaan Isojoen latvaosiin vuosikymmenten tauon jälkeen. Saarijärven reitillä Keski-Suomessa Hietamankosken kalatie valmistui järvitaimenelle keväällä 2020 ja Leuhunkosken kalatie valmistuu keväällä 2021. Entisen Etelä-Suomen lohijoen, Mustionjoen, kahteen alimpaan voimalaitokseen, Åminneforsiin ja Billnäsiin, avattiin kalatiet keväällä 2020. Kiskonjoella Kiskon ja Hålldamin kalatiet ovat valmisteilla. Näissä kaikissa kalatiestrategiankin kärkikohteisiin kuuluvissa kohteissa tutkimuksella on oma osuutensa ylös- ja alasvaelluksen onnistumisessa.

Vaelluskalojen tilanne Suomessa on vaikea, mutta valoa on näkyvissä tunnelin päässä.

Juttu on julkaistu alun perin Luken Blogiartikkeleissa.

Jokihelmisimpukan palautusta kotijokiinsa kokeillaan

Projektipäällikkö Viliina Evokari, Metsähallitus, Luontopalvelut 12.6.2020

Vedenpinnan alla joessa kädet kannattelevat laitetta, jossa on jokihelmpisimpukan eli raakun poikasia jokeen palautettavaksi.
Jokihelmisimpukan eli raakun poikasia koeistutetaan Mustionjokeen Freshabit-hankkeessa 2020. Kuva: Jari Ilmonen.

Freshabit LIFE IP -hankkeessa panokset ovat kovat, kun Etelä-Suomen heikentyneet raakkukannat halutaan pelastaa sukupuutolta. Mustionjoen ja Ähtävänjoen jokihelmisimpukat ovat saaneet laitoskasvatuksessa Konnevedellä jälkeläisiä, joiden palautusta luontoon kokeillaan tänä kesänä.

Uudellamaalla sijaitsevan Mustionjoen ja Pohjanmaalla sijaitsevan Ähtävänjoen jokihelmisimpukat eli raakut on todettu liian huonokuntoisiksi lisääntymään luonnossa, ja syksyllä 2016 niitä siirrettiin kuntoutukseen Jyväskylän yliopiston Konneveden tutkimusasemalle. Kahden vuoden hellä hoiva, ruokinta ja puhdas vesi tuottivat tulosta: syksyllä 2018 raakut tuottivat glokidium-toukkia. Toukat kasvoivat talven lohen ja taimenen kiduksilla, kunnes aloittivat elämänsä pienen pieninä simpukoina heinäkuussa 2019. Tänä kesänä kokeillaan, kuinka 2–3 mm suuruisiksi kasvaneet poikaset pärjäävät kotivesissään.

Pienet simpukat on laitettu rei’itettyihin pleksilevyihin, joiden suojana on verkkoa. Levyt on viety tarkkaan valittuihin paikkoihin Mustionjokeen ja Ähtävänjokeen, ja niitä käydään säännöllisesti puhdistamassa. Vastaavanlaiset levyt on jätetty myös Konneveden tutkimusasemalle, jotta simpukoiden kasvua ja vointia eri olosuhteissa voidaan vertailla.

– Vesien liettyminen estää veden virtailun joen pohjasorassa tukahduttaen raakun pienet poikaset. Myös kalojen vaelluksen estävät rakenteet ovat ongelma, koska raakun toukka tarvitsee populaatiosta riippuen lohen tai taimenen kehittyäkseen simpukaksi. Koska raakku elää jopa 200-vuotiaaksi, niin aikuisia raakkuja tavataan vielä kymmeniä vuosia sen jälkeen, kun populaation lisääntyminen on loppunut. Aikuiset raakut ovat melkoisen kestäviä ympäristömuutoksille, mutta kun niidenkin kunto heikkenee, osoittautui laitoskuntoutus keinoksi palauttaa jopa vanhojenkin raakkujen lisääntymiskyky, kertoo professori Jouni Taskinen Jyväskylän yliopistosta. Nyt testataan kuntoutuksen avulla aikaansaatujen ”koeputkipoikasten” kasvua jokivedessä ja kerätään kokemuksia tulevia istutuksia varten.

Suurin osa raakun poikasista saa jatkaa kasvuaan laitoskasvatuksessa vielä vuoden, mutta tämän kesän koeistutukset kertovat, minkälaiset niiden mahdollisuudet ovat selvitä kotivesissään.

Jokihelmisimpukoita toivotaan takaisin Pohjanmaan jokivesistöihin – FRESHABIT LIFE IP -hanke käynnisti uudenlaisen yhteistyön erittäin uhanalaisen lajin pelastamiseksi

Vesitalousasiantuntija Erika Raitalampi, Etelä-Pohjanmaan ELY-keskus, 19.2. 2020

Ilmakuva. Joki virtaa peltojen keskellä. Joen molemmilla rannoilla on taloja ja maatalousrakennuksia sekä pieniä metsiköitä.
Ähtävänjoesta löytyy vielä jokihelmisimpukoita osasta joen koskipaikkoja. Kanta on kuitenkin taantunut voimakkaasti viimeisten vuosikymmenten aikana. Kuva Eero Mäenpää.

Länsi- ja Etelä-Suomen rannikkovesistä on viimeisten vuosikymmenten aikana kadonnut lähes kokonaan erittäin uhanlainen jokihelmisimpukka eli raakku. Simpukat voivat elää jopa yli 200-vuotiaiksi ja ovat hyvin vaativia elinolosuhteidensa puolesta. Ne elävät tyypillisesti vain puhdasvetisissä joissa ja puroissa, joissa elää myös niiden isäntäkalaa lohta tai taimenta. Ei siis ihme, että Pohjanmaan rannikon raakkujoissa Ähtävänjoessa ja Lapväärtin-Isojoessa elävät jokihelmisimpukat voivat huonosti. Raakku myös osaltaan ylläpitää hyvää vedenlaatua ja luonnon monimuotoisuutta suodattamalla vuorokaudessa useita kymmeniä litroja jokivettä ja tuottamalla ravintoa muille vesieliöille.

Maassamme on arvioitu olevan noin 120 raakkuesiintymää, joista seitsemän on Etelä- ja Länsi-Suomen alueella. Näistä seitsemästä vain kahdessa joessa tiedetään jokihelmisimpukan vielä lisääntyvän. Ähtävänjoella elävien jokihelmisimpukoiden on arvioitu syntyneen Suomen suuriruhtinaskunnan aikoihin ja olevan nyt 120-170-vuotiaita. Lapväärtin-Isojoen raakut ovat selvästi nuorempia, noin 50-75-vuotiaita. Nuorempia yksilöitä ei ole kartoituksissa enää löytynyt. Nämä simpukkavanhukset ovat elämänsä aikana nähneet itsenäistyneen Suomen nopean taloudellisen kehityksen, mutta samalla niiden elinolosuhteet ovat vuosikymmenten aikana heikentyneet. Erityisesti läntisissä rannikkovesissä simpukoita vaivaa veden happamuus ja tummeneminen, metallit, lisääntynyt kiintoaineksen ja ravinteiden määrä sekä jokien perkaukset ja sulkeminen vaellusesteillä.

Pohjanmaan jokien alueella on pitkä historia jokihelmisimpukoiden seurannasta ja kartoituksista. Ähtävänjoella kartoituksia on tehty noin 40 vuoden ajan ja vielä 1980-luvulla joessa arvioitiin elävän n. 50 000 raakkuyksilöä. Ähtävänjoella on tiedetty myös olleen helmenpyytäjiä. Laji rauhoitettiin Suomessa vuonna 1955. Viimeisen vuosikymmenen aikana joen simpukat ovat kuitenkin vähentyneet dramaattisesti. Sama suuntaus on myös hieman vähemmän tutkitulla Lapväärtin-Isojoella. Lajin katoamiskehitykseen ovat vaikuttaneet mm. vesistörakentaminen, tehostunut maankäyttö ja kalastomuutokset.

FRESHABIT LIFE IP -hankkeessa on tavoitteena antaa jokihelmisimpukoillemme uusi mahdollisuus. Tarkoituksena on kasvattaa pikkusimpukat niiden herkimmän elinvaiheen yli kasvatuslaitoksessa Norjan Bergenissä. Alun perin hankkeen käynnistyessä vuonna 2016, eli vielä toive lisääntymisen onnistumisesta Ähtävänjoessa ja Lapväärtin-Isojoessa. Toiveet kuitenkin hiipuivat. Useampana vuonna peräkkäin naarassimpukat tuottivat vain hedelmöittymättömiä munia. Nopealla aikataululla päätettiin ottaa käyttöön uusi suunnitelma, kun Jyväskylän yliopiston Konneveden tutkimusasemalta löytyi elpymispaikka huonokuntoisille simpukkavanhuksille.

Kaksi isoa vedellä täytettyä muovivatia, joiden pohjalla on hiekkaa. Hiekkapohjalla näkyy pieniä simpukoita.
Jokihelmisimpukat elelevät ja voivat hyvin Konneveden tutkimusaseman kasvatusaltaissa. Kuva: Eero Mäenpää.

Syksyinä 2016–2017 Ähtävänjoesta siirrettiin yhteensä 200 simpukkaa ja Lapväärtin-Isojoesta yhteensä 47 simpukkaa toipumaan tutkimusaseman puhdasvetisiin altaisiin. Raakkuja myös ruokittiin oikeanlaisella ravinnolla. Hyvin nopeasti molempien jokien simpukat alkoivat osoittaa virkoamisen merkkejä ja hyviä uutisia saatiinkin jo loppukesästä 2018. Molempien jokien simpukoiden lisääntyminen oli onnistunut ja samalla päästiin jatkamaan alkuperäistä suunnitelmaa eli pienten simpukoiden jatkokasvatusta Norjan Bergenin kasvatuslaitoksella. Toiminnan on tarkoitus jatkua myös Konneveden tutkimusasemalla. Lapväärtin-Isojoen pikkusimpukoita kasvatetaan tutkimusaseman tiloissa, kuten myös osaa ähtävänjokisista.

Miltä tulevaisuus näyttää, kun pienet simpukat ovat valmiita palaamaan takaisin kotijokiinsa? Tätä kysymystä on pohdittu hankkeen asiantuntijoiden kesken viimeisen vuoden ajan ja yhteistyöllä pyritty miettimään parhaita ratkaisuja, joilla pikkuraakut selviäisivät haastavissa olosuhteissa lisääntymisikäisiksi ja -kykyisiksi. Tavoitteena on, että pikkuraakut tuotaisiin takaisin vuonna 2021 ja niille olisi silloin kunnostettu ensikodit jokiin tai niiden sivu-uomiin. Pikkuraakkuja kasvatetaan useamman vuoden ajan joessa kasvatuslaatikoissa, joita on mahdollisuus pitää kunnossa mm. liettymisen varalta. Pitkällisen työn tuloksena jokihelmisimpukoilla on jälleen mahdollisuus jatkaa elämäänsä Pohjanmaan joissa toiveena, että tulevaisuus olisi niille kirkasvetinen ja valoisa.

Suomi – tuhansien tuntemattomien järvien maa?

Jari ilmonen, Metsähallitus, Luontopalvelut 5.2.2020

Sukeltaja sukeltaa aivan järjen pohjan lähellä. Pohjalla kasvaa vesikasveja.
Järven pohjalla on pohjaversoisnurmikkoa, jota sukeltaja tutkii. Kuva: Jari Ilmonen, Metsähallitus.

Vesistöjen tilaa seurataan Suomessa käyttäen vedenlaatua sekä useita biologisia muuttujia, mutta esimerkiksi järvistä seurataan vain noin 4 600 vesimuodostumaa, vaikka yhteensä järviä ja lampia on Suomessa lähes 190 000! Pinnan alla piileekin valtavasti luonto- ja kulttuuriperintöarvoja, jotka ovat jääneet pääosin tuntemattomiksi.

jotta karujen, kirkasvetisten suojelu voidaan varmistaa, Freshabit LIFE IP -hankkeessa kehitellään menetelmiä, joilla voidaan ennustaa niiden arvokkaimpien luontoalueiden sijoittumista. Karut ja kirkasvetiset järvet ovat Suomessa yleisiä, ja niihin luetaan mm. Säkylän Pyhäjärvi, Näsijärvi, Saimaan kirkkaimmat osat, Päijänne, Keitele, Kitkajärvi ja Inarijärvi. Suurjärvien lisäksi etenkin Salpausselkien ja muiden jääkautisten hiekka- ja soramuodostumien alueilla sekä Lapissa on runsaasti pienempiä kirkkaita järviä ja lampia.

Kirkasvetisille järville on tyypillistä matalakasvuisten vesikasvien muodostama pohjaversoiskasvillisuus, joka voi suotuisissa olosuhteissa muodostaa kauniita ”nurmikoita” järven pohjalle. Lisäksi tyypillistä on vitojen ja ärviöiden muodostama uposlehtikasvillisuus. Lahtien suojaisista perukoista löytyy myös reheviä rantaluhtia.

Koska järvien sisäinen kasvillisuuden vaihtelu on suurta ja juuri pohjaversoiskasvillisuutta pidetään kirkkaiden järvien laadun mittarina, halusimme selvittää, minkälaisissa olosuhteissa ”tyypillinen” kasvillisuus voi parhaiten ja pystyykö sen esiintymistä ennustamaan. Lisäksi meitä kiinnosti, löytyisikö tällaisilta alueilta myös eniten pohjaeläinlajeja tai osuisivatko niille parhaat muikun kutualueet. Luonnontieteellisen havainnoinnin päälle pidimme myös silmällä vedenalaista kulttuuriperintöä.

Tuloksia odotellessa voin yleisesti todeta, että järvien vedenalaisen luonnon ja kulttuuriperinnön kartoitus on mielenkiintoista puuhaa! Vihertävän kirkkaassa Puruvedessä vedenalainen kasvillisuus oli edustavinta, Konnevedellä rannat ja pohja kallio- ja kivikkovaltaisia. Päijänteellä ihailimme monin paikoin vedenalaista, 2–3 metrin syvyydessä näkyvää muinaisrantaa. Kulttuuriperintöä jäi satunnaistetun otantamme haaviin niukasti, mutta muualla kirkkaissa järvissä olen törmännyt lukuisiin ja joskus hienosti säilyneisiin ruuhen- ja veneenhylkyihin sekä muinaisiin liistekatiskoihin, rekiin ja mitä veteen on milloinkin joutunut.

Maastotyöt Puruvedellä, Konnevedellä ja Päijänteellä tehtiin kolmena kesänä 2016–2018. Ensimmäinen kesä meni pitkälti opetellessa ja kehitellessä, mutta 2017 maastotyöt sujuivat jo hyvin ja 2018 peräti rutiinilla. Hankkeessa kerättyjä mittavia aineistoja on määritetty ja analysoitu vuonna 2019, ja nyt olemme siinä jännittävässä vaiheessa, että kokoamme suurta palapeliä tarinaksi: mitä olemme saaneet selville tutkimusalueilta? Keskeiset tulokset julkaistaan vuoden 2020 aikana, minkä jälkeen on mietittävä menetelmien laajempaa soveltamista.

Järviemme pinnan alla piileekin valtavasti uutta löydettävää ja nähtävää. Hienon katsauksen pinnan alle tarjoaa palkitun luontodokumentaristi Petteri Saarion ”Veden valtakunta” -dokumenttisarja, joka esitetään helmi- maaliskuussa 2020 YLE TV1:ssä ja YLE Areenassa.

Koululaiset tutustuvat sisävesistöjemme ihmeisiin

Julia Scheinin, Natur och Miljö 19.7.2019

Kaksi nuorta seisoo rantavedessä. Toinen tutkii haaviin kertynyttä saalista, toisen haavi on vielä vedessä.
Koulupäivä Kiskojoella. Kuva: Julia Scheinin.

Nyt kun loma on alkanut, on viimeinkin aikaa muistella kevätlukukautta. On mukava kertoa kokemuksistani Freshabit LIFE IP -hankkeessa.

Työni on opettaa luontokoulussa, ja työpaikkani on Natur och Miljö ympäristöjärjestön luontokoulu Naturskolan Uttern. Hankkeessa työmme liittyy etupäässä siihen, että järjestämme koululuokille luontokoulupäiviä makean veden vesistöjen äärellä. Luontokoulupäivät ovat ulkona järjestettäviä koulupäiviä, joiden aikana oppilaat oppivat tekemällä käytännön tutkimusta ja harjoituksia sekä leikkimällä. Teemme työtä Freshabit-hankkeen kohdealueilla, Pohjanmaalla Ähtävänjoella ja Isojoen–Blomträskin alueella sekä Etelä-Suomessa Karjaan- ja Kiskonjoilla. Paikallisten koulujen viides–yhdeksäsluokkalaiset saavat tutustua paremmin lähimpään vesistöönsä.

Kevätlukukauden luontokoulupäivät olivat erityisen jännittäviä meille hankkeessa toimiville luontokoulun opettajille eli Maria Svensille ja minulle. Me työskentelimme kumpikin meille osittain täysin uusissa ympäristöissä, mikä tarkoittaa aina, että opetukseen on valmistauduttava erityisen huolella. Maria Svens järjesti omat luontokoulupäivänsä Lappforsissa, jossa Ähtävänjoki soljuu tyynenä eteenpäin. Minä sitä vastoin otin oman ensimmäisen ryhmäni vastaan Perniössä Kiskonjoen kiivaasti virtaavalla Latokartanonkoskella.

Kuva on otettu nimenomaan Latokartanonkoskella, missä Amosparkens-koulun kuudesluokkalaiset Kemiönsaarelta viettivät luontokoulupäivää toukokuun lopulla. Sinä päivänä minulla oli apunani kollega Emilia Nordling Turunmaan luontokoulusta (Åbolands naturskola). Paikka on hyvin kaunis, mutta se on myös opetusympäristönä haastava, koska siellä on sekä jyrkkiä että liukkaita paikkoja. Koska meitä opettajia oli paikalla kaksi, pystyimme jakamaan luokan kahtia, ja sillä aikaa, kun toinen puoli teki erilaisia harjoituksia muun muassa kasvillisuudesta ja linnuista luontopolun varrella, toinen puoli voi etsiä ja pyydystää haavilla ötököitä vedestä. Oppilaat löysivät ötököitä niin runsaasti, että meille tuli melkein kiire ehtiä määrittää kaikkien lajit. Löytöjemme joukossa oli vuollejokisimpukka, vesiskorpioni ja useita kauniita korennon toukkia.

Luontokoulupäivät ovat saaneet upeaa palautetta sekä opettajilta että oppilailta, ja on selvää, että hankkeen ansiosta oppilaat ovat saaneet ainutlaatuisia ja tärkeitä elämyksiä. Kevätlukukausi oli kaiken kaikkiaan hieno, ja nyt olemme jo unohtaneet kaikki epämieluisat hetket, kuten monesti kotiin pestäväksi raahaamamme saviset kahluuhousut. Syksyllä jatkamme uusien ryhmien kanssa.

Olemme myös koonneet kokemuksistamme ja ideoistamme pienen käsikirjan, jonka nimi on ”Syväsukellus makeaan veteen”. Kirjassa annetaan aineistoa ja innoitusta opetukseen ulkona. Pidimme muuten nyt kevätlukukaudella kaksi ensimmäistä tätä aineistoa koskevaa täydennyskoulutusjaksoa. Oli kivaa saada kokeilla ja kehittää harjoituksia yhdessä monien taitavien pedagogien kanssa. Toivomme, että aineiston ja muiden Freshabit-hankkeessa toteutettujen materiaalien ansiosta yhä useampi oppilas saa opetusta ulkona järvien tai virtaavien vesistöjen rannoilla.

Lisätietoa:

Hyvinvointia sinisestä valtakunnasta

Saara Tuohimetsä, Luke 26.6.2019

Vesiympäristöt ovat tärkeitä suomalaisten arkiliikunnassa ja omaehtoisessa virkistäytymisessä. Suomen yli puolesta miljoonasta vapaa-ajan asunnosta lähes puolet sijaitsee alle 50 metrin päässä vesistöstä. Vesistöt ja rannikkoalueet ovat lisäksi aina olleet matkailu- ja virkistyspalveluiden keskiössä. On arvioitu, että yli puolet Suomen matkailusta perustuu luonnon läheisyyteen. Sinisen biotalouden kansallisessa kehittämissuunnitelmassa (MMM) on kiinnitetty erityistä huomiota sinisten vesiympäristöjen hyvinvointikäyttöön arjessa ja matkailupalveluissa. Viimevuotisessa Sinisen biotalouden tutkimus- ja osaamisagendassa – Out of the Blue (MMM) on edelleen laajennettu käsitystä sinisistä hyvinvointipalveluista arkiliikunnan ja virkistyskäytön ulkopuolelle. Pitkänajan painopisteeksi on kirjattu vesiympäristöjen kasvava käyttö sosiaali- ja terveyspalveluissa (Green Care ja Blue Care).

Vesiympäristöjen ulkoilu-, liikunta- ja virkistyskäytön merkitystä erilaisten asuinalueiden asukkaiden terveydelle ja hyvinvoinnille tutkitaan yhä enemmän. Oletuksena on, että vihreiden luontoympäristöjen hyvinvointivaikutusmekanismit pätevät myös ns. sinisissä ympäristöissä. Monissa tutkimuksissa on tarkasteltu miten sinisen ympäristön etäisyys ja saavutettavuus asuinpaikasta vaikuttaa terveyteen ja hyvinvointiin, kuten mielenterveyteen ja fyysiseen aktiivisuuteen. Hyvinvointivaikutusten synty ja sinisten hyvinvointipalveluiden kasvu edellyttävät vesiluonnon hyvää tilaa ja sen hyvästä tilasta huolehtimista. Tähän tarkoitukseen meillä vastaa mm. Freshabit LIFE IP –hanke, jonka monet toimenpiteet pitävät osaltaan huolta sisävesien tilasta.

Vesiympäristö koetaan miellyttävänä

Vesiympäristö vaikuttaa monipuolisesti fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen sekä sosiaaliseen hyvinvointiin. Positiiviset hyvinvointivaikutukset perustuvat siihen, että vesiympäristö nähdään ja koetaan emotionaalisesti miellyttävänä. Etenkin veteen liittyvät äänet ja visuaaliset elementit viehättävät. Veden eri muodot, kuten tyyni, virtaava tai myrskyävä vesi, koetaan eri tavoin ja niihin liitetään erilaisia merkityksiä. Myös valaistus, auringon ja vuoden kierto vaikuttavat vahvasti koettuun. Veden äärellä tilantuntu, jatkuvuuden ja vapauden tunne ovat yleisiä kokemuksia, joihin vaikuttaa vahvasti horisontin näkeminen. Vesielementtien hyvinvointivaikutuksia voidaan hyödyntää arkiympäristöjen suunnittelussa ja erityisissä hyvinvointipalveluissa.

Nainen on menossa uimaan. Etualalla ovat saunan kaiteet, pesuvati ja vasta. Järvellä näkyy pieni saari.
Saunasta järveen uimaan. Kuva: Saara Tuohimetsä.

Vesielementteihin liittyvät kokemukset ovat vahvasti moniaistimuksellisia, mikä tekee niistä elvyttäviä ja virkistäviä. Luontokokemuksen hyvinvointivaikutuksista on useita teorioita. Eko- ja ympäristöpsykologiassa käytetyimmät teoriat liittyvät joko tarkkaavaisuuden elpymiseen tai stressin jälkeiseen elpymiseen. Tarkkaavaisuuden elpymisen teorian (ART, Attention Restoration Theory) mukaan luonnossa kokeminen ja tekeminen aktivoivat sellaisia hermoston alueita, jotka eivät aktivoidu rakennetussa ympäristössä. Tämä edistää suoriutumista tehtävissä sekä vähentää stressiä ja masentuneisuutta uuvuttavien kokemusten tai tehtävien jälkeen. Psykofysiologisen stressin vähenemisen teorian (SRT, Stress Reduction Theory) mukaan positiiviset vaikutukset syntyvät alitajuisissa reaktioissa erilaisiin luonnon elementteihin kuten puihin ja veteen. Verenpaine, syke, hengitystiheys, stressi-hormonien määrä ja lihasjännitys laskevat; mieliala, ja myönteiset tunteet lisääntyvät. Luonnonympäristössä elimistö palautuu kuormitusta edeltäneelle tasolle nopeammin kuin rakennetussa ympäristössä.

Veteen liittyviä aktiviteetteja on mahdollista toteuttaa ympäri vuoden. Käsite sinisistä hyvinvointipalveluista kattaa kaikki vesiympäristöissä tuotetut palvelut arkiliikunnasta soveltavaan luontoliikuntaan, matkailun, luonnossa oppimisen sekä terveys- ja sosiaalialan palvelut. Esimerkiksi hyvinvointikalastus pienryhmissä tarjoaa virkistymistä ja liikkumista luonnossa sosiaalisia kontakteja unohtamatta. Se voi olla myös ennaltaehkäisevää ja sosiaalista hyvinvointia vahvistavaa toimintaa niillekin, jotka eivät omaehtoisesti lähtisi kalaan.

Kalastaen hyvää oloa

Puhtaat vedet ja kalastus muodostavat kokonaisuuden. Luonnonvarakeskuksen pilottiprojekteissa on kokeiltu kalastusta sinisenä hyvinvointipalveluna yhteistyössä yrittäjien, järjestöjen ja koulujen kanssa erilaisissa vesiympäristöissä. Projekteissa tuotettiin erityistä tukea tarvitseville lapsille aktivointikalastusta, kehitettiin kaloihin ja kalastuselinkeinoon liittyvää kokemuksellista oppimista ja mahdollistettiin kuntouttavana työtoimintana pitkäaikaistyöttömien nuorten tutustuminen kalastusammattiin. Kalastusaktiviteetteihin osallistuttiin ryhmissä muutamia peräkkäisiä kertoja. Kaikissa projekteissa osallistujien koettu hyvinvointi, kommunikointi ja sosiaalinen vuorovaikutus lisääntyivät ja kalastus koettiin merkityksellisenä toimintana. Osallistujat nauttivat fyysisestä tekemisestä ulkona ja kokivat mielialansa parantuneen. Opetus luonnossa vahvisti keskittymiskykyä ja oppimista. Yrittäjät näkivät hyvinvointikalastuksessa yritys- ja lisäelinkeinomahdollisuuksia siitä huolimatta, että taloudellisen toteutuksen ja kannattavuuden hallinta voi olla haastavaa. Vesiympäristöt tarjoavat kuitenkin erityisen hyvät puitteet toiminnallisen kuntoutuksen palveluyrittäjyyteen, joten uusia palvelumuotoja kannattaa kehittää.

Luonnonvarakeskus julkaisi loppuvuodesta 2018 Hyvinvointia luonnonvesistä -julkaisun. Julkaisu kuvaa vesiympäristöjen monipuolista ja uudenlaista käyttöä hyvinvointipalveluissa, erityisesti muuten kuin matkailussa ja virkistyksessä.

Lisätietoa julkaisuissa:

Julkaisut on tuotettu Freshabit LIFE IP (Life 14 IPE/FI/000023) ja Blue Nordic -hankkeiden yhteistyönä, kirjoittajina Luonnonvarakeskuksen tutkijat Päivi Eskelinen, Marja Rantanen, Pia Smeds, Katriina Soini, Saara Tuohimetsä ja Elina Vehmasto, etunimi.sukunimi@luke.fi.

Päivitetty viimeksi 13.8.2020