Muiden tärkeiden elinympäristöjen luonnonhoito

Suomen luonto sisältää metsien, soiden ja suurten vesialueiden lisäksi useita pienialaisempia, mutta monimuotoisuudeltaan merkittäviä luontotyyppejä. Metsähallituksen Luontopalvelut toteuttaa näiden arvokkaiden elinympäristöjen kunnostukseen ja hoitoon liittyviä toimenpiteitä mm. LIFE-hankkeissa sekä Helmi-elinympäristöohjelman toimenpiteinä. Metsähallitus Metsätalous Oy tekee luonnonhoitotoimia monikäyttömetsien vastaavissa kohteissa valtionmailla.

Perinneympäristöjen hoito

Perinneympäristöt eli perinnebiotoopit ovat vanhan maatalouden synnyttämiä luontotyyppejä kuten niittyjä ja hakamaita. Ne vaativat jatkuvaa hoitoa säilyttääkseen huomattavan lajirunsautensa. Perinnebiotoopeista ja niiden hoidosta kerrotaan sivuilla

Lehdot

Lehdot ovat rehevimpiä metsiämme, joissa on ravinteikkaan maaperän ansiosta vaateliasta kasvilajistoa, kuten lehtopensaita ja saniaisia, sekä niihin sitoutunutta muuta eliölajistoa. Etelä-Suomen lehdoissa on useita, ennen puiden lehtien puhkeamista kukkivia kasveja, kuten kiurunkannus, mukulaleinikki ja vuokot. Monien lehtojen uhkana on kuusettuminen, sillä kuusi on levittäytynyt lähes kaikkiin eteläisiin lehtoihin, eivätkä ilmastollisella pohjoisrajallaan olevat lehtokasvit menesty kilpailussa kuusten kanssa. Lehtojen hoitotoimet tehdäänkin valoa suosivan vaateliaan ja uhanalaisen lehtometsän lajiston säilyttämiseksi. Tavoitteena on usein säilyttää lehdot lehtipuuvaltaisina ja parantaa lehtojen valoisuutta tavallisimmin kuusia poistamalla.

Pohjois-Suomessa lehdot ovat usein luontaisestikin kuusivaltaisia metsiä, joiden kasvilajit sietävät paremmin varjostusta eikä kuusenpoiston tarvetta juuri ole. Pohjoisia lehtoja on ojitettu monin paikoin, joten toimenpiteet voivat olla tarpeen niiden vesitalouden palauttamiseksi. Haitallisista vieraskasvilajeista, kuten jättipalsamista ja jättiputkista, on tullut merkittävä uhka lehtokasvillisuudelle. Vieraskasvilajit uhkaavat syrjäyttää lehtokasvit elinympäristöstään, joten niiden poistaminen on välttämätöntä paitsi suojelualueilta myös niiden lähiympäristöstä.

Esimerkki: Lohjan Huhtasaaren lehtojen hoito

Luonnonhoito Huhtasaaren luonnonsuojelualueella keskittyi vuosina 2010–2011 nuorehkojen lehtometsien kehityksen ohjaamiseen jalo- ja lehtipuuvaltaisien lehtojen suuntaan.

Jalopuille (lehmuksia ja tammia) ja luontaisesti syntyneille lehtipuille kuten haavoille ja raidoille on avattu elintilaa kaulaamalla istutettuja mäntyjä, koivuja ja kuusia. Lehtoalueilta on raivattu pääosa ali- ja välikasvoskuusista (valtaosin kasattu).

Huhtasaaren lehdoista ei hakattu puustoa motolla vaan ne päätettiin kaulata ja jättää lahopuuksi, koska alueen aiemman talousmetsähistorian vuoksi lahopuuta oli vähän, joten hoitotoimien myötä lahopuulajiston elinolosuhteet paranevat. Pienehkö puumäärä ei olisi houkutellut puunostajia, ja samasta syystä talvihakkuulle ei saatu motoa. Konetyöstä olisi jäänyt urat maastoon (kostea painanne halkoo aluetta) ja haitta kasvillisuudeltaan arvokkaalle lehdolle arvioitiin huomattavaksi.

Puuston rakenne ja puulajisto oli alueen aiemman historian eli talousmetsäajan muovaamaa, joten kaulauksen myötä käynnistyvä pienaukkodynamiikka monipuolistaa metsän rakennetta lehtometsille (ja luonnonmetsille) tyypilliseen kerroksellisuuteen: aukkoihin syntyy lehtipuiden taimia, lehtopensaita ja lehtokasvillisuutta.

Huhtasaaren lehdon nuorempia lehtometsäalueita kannattaa ohjata voimakkaastikin kehittymään jalo- ja lehtipuuvaltaisen lehdon suuntaan, koska niihin ei ole vielä ehtinyt kehittyä merkittäviä, esim. iäkkääseen puustoon tai havupuihin liittyviä suojeluarvoja. Vastaavasti lehdon länsirinteen vanhaa kuusivaltaista lehtoa hoidettiin vähemmän, turvaten nykyisen lehtokasvillisuuden ja lehtipuiden säilyminen. Myöhemmin vuoden 2012 Tapaninpäivän myrsky sekä runsaslumiset talvet täydensivät osaltaan luonnontilaistumiskehitystä hienosti – juuri kuten suojelualueella onkin tavoitteena!

Kirjanpainajariski huomioitiin hoitotoimissa siten, että valtaosa kaulatuista kuusista on ollut kirjanpainajalle (Ips typographus; voi aiheuttaa laajoja tuhoja heikentyneissä kuusivaltaisissa talousmetsissä) sopimatonta ohutkaarnaisempaa nuorehkoa kuusta metsän sisäosissa. Muiden kaarnakuoriaisten runsastuminen on osa luonnontilaistuvien metsien dynamiikkaa, mutta myös osin seurausta aiemmasta talousmetsäajasta, jossa kuusia suosittiin niille huonommin soveltuvilla, kuivumiselle herkillä rinnemailla. Ilmastonmuutoksen myötä yleistyvät kuivuudet altistavat kuuset kuolemiselle.

Huhtasaaren lehdossa liikkuminen on monimutkaistunut tai katsannosta riippuen monipuolistunut lahopuun lisääntymisen myötä, ja on hyvä muistaa, että pitkällä aikavälillä luonnontilaistumisen myötä kehitys johtaa lehtometsissä samankaltaiseen lopputulokseen joka tapauksessa. Metsähallitus on ylläpitänyt alueen keskeisiä kulkureittejä raivaamalla kuolleita puita. Samalla luonnonhoitotoimet ovat turvanneet ja parantaneet lehdon suojeluarvoja, tehostaneet alueen pienehköstä suojelupinta-alasta saatavaa suojeluhyötyä ja (Etelä-Suomen mittakaavassa) oikaisseet osaltaan kotimaisten uhanalaisten lehtolajien syöksykierrettä. Luonnonhoidon ja luonnonsuojelualueiden päätehtävä on säilyttää ja parantaa uhanalaisen luonnon tilannetta

Valkoselkätikkametsät

Valkoselkätikkametsät ovat valoisia, reheviä lehtipuuvaltaisia metsiä, joissa on runsaasti lahopuuta. Suuri osa nykyisistä valkoselkätikan elinympäristöistä on syntynyt perinteisten metsänkäyttömuotojen, kuten kaskenpolton ja metsälaidunnuksen, ansiosta. Valkoselkätikka käyttää ravinnokseen maapuissa olevia hyönteisiä ja kerää ruokaa myös lehtipuiden tyviltä sekä karikkeen seasta. Tikan elinympäristöksi sopivat rehevät lehtimetsät kuusettuvat helposti, jolloin kenttäkerroksen kasvillisuus jää varjoon ja elinympäristön laatu heikkenee. Valkoselkätikkametsiä hoidetaan usein kuten lehtoja, kuusta poistamalla.

Jalopuumetsät

Jalopuumetsät ovat hyvin merkittäviä elinympäristöjä: jalopuut tarjoavat muulle lajistolle kasvualustoja, lisääntymispaikkoja, ravintoa ja suojaa ja mahdollistavat siten monien seuralaislajien esiintymisen. Suomalaisia luonnonvaraisia jalopuulajeja ovat tammi, lehmus, saarni, vaahtera, vuori- ja kynäjalava sekä pähkinäpensas. Jalopuumetsiä on lähinnä vain eteläisimmässä Suomessa, mutta laajimmalle levinnyttä lehmusta kasvaa Kuopion korkeudelle asti. Jalopuumetsien hoidossa olennaisinta on jalopuiden elinvoimaisuuden ja uudistumisen turvaaminen sekä puustorakenteen ohjaaminen luonnontilaisille jalopuumetsille tyypilliseen suuntaan. Hoitotoimenpiteinä jalopuumetsistä poistetaan jalopuiden elinvoimaisuutta heikentäviä puita, kuten kuusia, kaatamalla tai kaulaamalla. Myös uusia jalopuumetsiä voidaan perustaa kylvämällä siemeniä tai istuttamalla taimia sopiville kasvupaikoille.

Paahteiset elinympäristöt

Paahteisia elinympäristöjä on hyvin monenlaisilla paikoilla. Yhteistä niille on äärevät olosuhteet: aurinkoisina päivinä on kuumaa ja kuivaa, öisin kylmempää kuin lähiympäristössä. Esimerkkejä paahdeympäristöistä ovat harjujen eteläpuoliset paisterinteet ja hiekkarannat. Paahdeympäristöille tyypillinen lajisto on sopeutunut kuiviin ja paahteisiin olosuhteisiin sekä olosuhteiden voimakkaaseen vaihteluun.

Paahdeympäristöjen säilyminen vaatii ulkoisia häiriöitä, kuten metsäpaloja, eroosiota tai tuulen, veden tai jään kulutusta. Osa paahdeympäristöistä säilyy luontaisesti avoimina, osa tarvitsee hoitoa, jonka tavoitteena on ylläpitää olemassa olevia paahdeympäristöjä ja parantaa niiden edustavuutta sekä palauttaa paahteiset luontotyypit niiden luontaisille esiintymispaikoille. Hoidon avulla varmistetaan harvinaistuneiden kasvi- ja hyönteislajien populaatioiden elinvoimaisuus ja leviämismahdollisuudet. Paahdeympäristöjen hoitotoimina ovat varjostavan puuston vähentäminen, aluskasvillisuuden raivaus ja kivennäismaan paljastaminen ja poltto. Paahdelajeja voidaan myös palauttaa entisille, lajin tunnetuille kasvupaikoille.

Lintuvedet

Lintuvesiä ovat rehevät matalat järvet, lammet ja lahdet sekä muut kosteikot. Ne ovat linnuille erityisen tärkeitä elinympäristöjä niin pesimisympäristönä kuin myös muutonaikaisina levähdysalueina.

Uusimmassa uhanalaisarvioinnissa (2019) noin puolet Suomen vesilintulajeista ja kahlaajista on arvioitu uhanalaisiksi. Viime aikoina taantuneita lajeja ovat esimerkiksi jo äärimmäisen uhanalaiseksi luokiteltu punasotka, erittäin uhanalaiset tukkasotka ja nokikana sekä vaarantuneet haapana, heinätavi ja jouhisorsa.

Lintuvesilajien taantuminen johtuu etenkin vesien rehevöitymisestä, umpeenkasvusta ja ravintokilpailusta särkikalojen kanssa. Järvien kasvaessa umpeen avovesialueet pienenevät ja alun perin mosaiikkimainen kasvillisuuden rakenne yksipuolistuu. Rantaniityt ja avoimet luhta-alueet pajukoituvat ja ruovikoituvat ilman laidunnusta ja raivausta.

Vaikuttavimpia kunnostus- ja hoitotoimia ovat veden pinnan nosto, rannat avoimina pitävä laidunnus sekä kasvillisuuden poisto raivaamalla, niittämällä tai ruoppaamalla. Myös hoitokalastuksella, jonka tavoitteena on vähentää särkikalojen ja kasvattaa petokalojen osuutta järvessä, voidaan saada nopeasti hyviä tuloksia. Lisäksi vierasperäisten pienpetojen pyynnillä parannetaan vesi- ja rantalintujen poikastuottoa.

Pienvedet

Valtion mailla sisävesien luonnonhoidossa panostetaan pienvesiin. Puroja, lampia ja lähteitä löytyy koko maasta metsistä, soilta ja tuntureilta. Pienvesissä elää useita uhanalaisia hyönteis- ja sammallajeja, ja purot ovat monien vaelluskalapopulaatioiden kannalta merkittäviä lisääntymispaikkoja.

Pienvesillä on pieni valuma-alue ja ne ovatkin erityisen herkkiä valuma-alueella tehtäville maankäytön muutoksille, kuten ojitukselle ja maanmuokkaukselle. Suurin osa metsäisen Suomen puroista on perattu 1900-luvulla tukinuittoa varten tai oikaistu ojaverkoston kokoavaksi kuivatuskanavaksi. Lammet ja lähteet ovat usein tuhoutuneet tai tilaltaan heikentyneet kuivatustoiminnan seurauksena.

Puron kunnostamisen kannalta voi olla tarpeen ohjata vesi oikaistusta kanavasta takaisin vanhaan uomaan tai monipuolistaa uoman rakennetta lisäämällä sinne puuta ja kiviä. Purossa lisääntyvää taimenta varten voidaan myös kunnostaa kutusoraikkoja. Lammen tai lähteen kunnostamisen kannalta keskeistä on yleensä ojituksen vaikutusten kumoaminen, eli veden pinnan nosto, kuitenkin mahdollisesti säilyneet uhanalaiset lajit huomioiden. Uomakunnostusten lisäksi on usein tarpeen kunnostaa pienvesien valuma-alueita esimerkiksi tehostamalla metsätalousalueen vesiensuojelua tai ennallistamalla soita.