10.9.2025 Aleksi Flyktman

Kirjoittaessani tätä tekstiä mustikan lehtiin ja riekonmarjoihin on alkanut hiipimään puna, ja koivut kellastuvat päivä päivältä enemmän. Ilmassa tuoksuu syksy, ja ensimmäiset metsämiehet ovat saapuneet karhujen ja vesilintujen perässä Savukosken pohjoisosiin, kuten useat heistä tekevät joka vuosi.

Sata vuotta sitten Koilliskairan nimi ei kertonut vielä paljoakaan suomalaiselle eränkävijälle. Syrjäseutu nuoren Suomi-neidon kainalossa oli tuttua seutua ainoastaan paikallisille ja joillekin intohimoisille eränkävijöille, kuten kenraali Kurt Walleniukselle ja metsänhoitaja Aarne (A.E.) Järviselle, jotka eräkirjoillaan alkoivat nostaa aluetta monen metsästäjän mielikuviin myyttiin kietoutuvana metsäerämaana. Saman kirveenkoskemattomien hongikkojen, rannattomien aapasoiden ja tummien korpien kuvaston kiehtomana päädyin itsekin nuorena metsänhoitajana lähtemään Itä-Lappiin inventoimaan vanhoja ja luonnontilaisia metsiä, kun tilaisuus siihen tarjoutui tämän projektin parissa.

Vanhat metsät ja laajat, ojittamattomat suot alueella ovatkin muuta Suomea runsaslukuisempia, ja Savukosken pinta-alasta noin 30 % on jollain tapaa suojeltu. Pitkä metsänkäytöllinen historia on kuitenkin jättänyt jälkensä paikalliseen puustoon. Jo yli sata vuotta sitten Kemi Oy:n suuret tukkisavotat kunnan pohjoisosissa työllistivät satoja metsureita ja muita työläisiä. Samperin savotaksi pääsuunnittelijansa, Kemi Oy:n silloisen metsäpäällikön Hugo Richard Sandbergin mukaan ristitty Nuortin konesavotta (1913–1916) oli ensimmäinen suuren mittakaavan koneellinen puunkuljetusurakka Suomessa. Alueella työskenteli parhaina vuosina n. 500 savottalaista, joka on kunnan nykyiseenkin noin tuhanteen asukkaaseen verrattuna huikea määrä.

Täällä Suomen harvimpaan asutussa kunnassa meitä inventoijia työskentelee kuusi, joten työsarkaa jokaiselle on riittämiin. Minulle jyvitetty alue sijaitsee aivan itärajan tuntumassa, UK-puiston ja Värriön luonnonpuiston välissä, joten muiden kulkijoiden näkeminen on melko harvinaista. Kuukkelit ja metsot ovat sen sijaan päivittäisiä vierailijoita, mutta tutuiksi ovat tulleet myös hirvet ja piekanat. Satunnaisesti näkyy myös suurpetojen jälkiä, vaikka ne kesäaikaan ovat pitkälti piilotelleet metsien siimeksessä. Ehkäpä parempi niin, sillä liian läheistä kohtaamista karhun kanssa en toivoisi.

Työ itsessään on melko suoraviivaista metsän mittaamista. Elävän puuston sijaan päärooliin nousee kuitenkin lahopuun määrä ja laatu sekä metsän ikä. Lisäksi suuri merkitys on aiemmalla metsätalouskäytöllä.

Eniten työssäni pidän siitä, että luontoon tulee lähdettyä niin hyvällä, kuin huonollakin säällä. Usein harrastusmielessä ulos meneminen jää ainoastaan niihin parhaisiin päiviin, kun aurinko paistaa ja linnut laulavat. No, laulavat ne linnut kyllä sadesäälläkin, mutta luonto voi kurjallakin säällä paljastaa itsestään aivan uusia puolia.

Mieleeni on erityisesti jäänyt eräs varhainen aamu pari viikkoa sitten, kun lämpötila putosi yöllä jo lähelle nollaa. Aamulla töihin ajaessani repeilevät, tumman violetit sadepilvet ja niiden välistä kimmeltävä kultainen aurinko värjäsivät maiseman hyvin dramaattiseksi. Rannimmaisen Sotatunturin huippua peitti hulmuava sumuvaippa, jonka aurinko värjäsi punallaan ja Vouhtunaavan käkkäräisissä männyissä kimalsivat kasteen pisarat. Autosta pois noustessa kalsea ilma sai alkavan syksyn ensimmäiset vilunväreet kiipimään selkääni pitkin, mutta pian liikkeelle päästyäni ne häipyivät ja hengittelin raikasta syysilmaa ihastellen päästessäni kokemaan jotain näin ainutlaatuista.