27.8.2026 Martti Kylliäinen

Alkusanat

Vielä alkuvuodesta Nokialla Pirkanmaalla asuessani muistan useamman kerran maininneeni satunnaisille arjen lomassa kohtaamilleni henkilöille tulevasta työstäni. Kerroin, että olin saanut Metsähallitukselta pestin vanhojen ja luonnontilaisten metsien inventoijana Ylä-Lapista, ja että lähtö Inariin olisi pian luvassa. Ihmisten reaktiot olivat pääosin ilahtuneita: usein mainittiin Lapin hieno luonto ja nähtävyydet. Muutaman kerran epäiltiin jopa hieman humoristiseen sävyyn, että onko siellä edes metsää mitä mitata, viitaten Ylä-Lapin vähäpuustoiseen tunturimaisemaan. Selvää kuitenkin oli se, että kaikilla vaikutti olevan vahva mielikuva Lapista, sen luonnosta ja metsistä. Lisäksi monilla oli jo pitkään suosiossa olleen Lapin matkailun ansiosta vielä tosielämän havaintoja omien mielikuviensa tueksi. Omat kokemukset Lapista ennen tätä reissua rajoittuivat muutamaan lomareissuun lapsuudesta. Inarissa en ollut ennen edes käynyt. 

Tässä blogitekstissä olisi tarkoitus hieman verrata Etelä-Suomen metsiä Inarin seudun metsiin omasta näkökulmastani. Useamman vuoden mittauselinkautista suorittaneena – aiemmin valtakunnan metsien inventointien ja nyt vanhojen ja luonnontilaisten metsien inventointien parissa – asetelma on otollinen, etenkin, kun olen ensin inventoinut metsiä Etelä-Suomessa ja nyt kuluvalla maastokaudella Ylä-Lapissa. Tässä tekstissä Etelä-Suomella tarkoitan karkeasti Etelä-Suomen metsäkasvillisuusvyöhykettä (kuva 2).

Mistä etelän ja pohjoisen metsien erot syntyvät?

Lähdetään liikkeelle ihan teoreettisista perusasioista, jotka aiheuttavat eroja metsissämme. Kuten tiedämme, Suomi on pitkä maa, ja kasvukauden pituus sekä tehoisa lämpösumma pienenevät radikaalisti eteläisen Suomen ja Ylä-Lapin välillä.

Ilmastotekijöillä on siis ratkaiseva vaikutus metsien kasvuun ja eliölajistoon. Esimerkiksi ero Nokian ja Inarin välillä pelkästään tehoisan lämpösumman suhteen on viime vuosikymmeninä ollut noin 600 °C vrk Nokian hyväksi (kuva 1).  Jos haluaisimme leikitellä ajatuksella, pitäisi siirtyä Nokialta Keski-Euroopan pohjoisosiin saakka, että saavutettaisiin samanlainen ero lämpösummassa lämpimämpään suuntaan. Siinä välissä ehtii jo vaihtua kokonainen kasvillisuusvyöhyke boreaalisesta vyöhykkeestä lauhkeaan lehtimetsävyöhykkeeseen. Inari ja Nokia ovat sentään molemmat boreaalista vyöhykettä eli taigaa.

On syytä muistaa, että boreaalinen vyöhyke ei ole yhtenäinen, vaan jakautuu eri alavyöhykkeisiin (kuva 2). Jos tarkasti katsoo, voi huomata selkeän yhteyden boreaalisten vyöhykkeiden ja aiempien kuvassa 1 esitettyjen lämpösummarajojen välillä. Myös metsäkasvillisuusvyöhykkeet noudattavat käytännössä boreaalisten vyöhykkeiden rajoja. Olen tämän myös itse aiemmin huomannut tehdessäni metsien inventointeja Etelä-Suomen ja Pohjanmaa-Kainuun rajaseuduilla: metsät tosiaan vähitellen muuttuvat vyöhykkeeltä toiselle siirryttäessä. Pohjoisboreaalinen vyöhyke jakautuu peräti kolmeen metsäkasvillisuusvyöhykkeeseen: Peräpohjola, metsä-Lappi ja tunturi-Lappi.

Tämän vuoden vanhojen ja luonnontilaisten metsien inventointi kohdistuu saamelaisten kotiseutualueelle. Käytännössä se käsittää metsien suhteen pohjoisboreaalisen vyöhykkeen pohjoisimmat osat eli metsä-Lapin ja tunturi-Lapin.  

Ilmasto selittää paljon, mutta ei kaikkea 

Edellä mainittujen kasvillisuusvyöhykkeiden lisäksi on syytä muistaa, että myös muut seikat ovat merkittävässä osassa vertaillessa metsiä maamme eri osissa. Näitä ovat muun muassa metsien käytön historia ja etenkin maaperän ominaisuudet sekä alueelliset erot topografiassa. Etenkin tänä maastokautena täällä Lapissa työskennellessäni, kun olen kuitenkin melko suppealla alueella toistaiseksi kulkenut, tämä saattaa korostua.

Edellistä voi hieman havainnollistaa pienellä karttavertailulla:

Täällä Inarissa minun osuuteni maastoinventoinneista on toistaiseksi keskittynyt Ivalon ja Urho Kekkosen kansallispuiston väliin jäävälle alueelle. Kuten kuvasta 3 näkyy, korkeuskäyrät vilisevät. Maasto on melko lailla mäkistä ja alue koostuu oikeastaan pelkistä vaaroista ja niiden hyvin kapeista välialueista. Poikkeuksen tähän on toistaiseksi tehnyt ainoastaan tasainen Kulasniemen alue Luttojoen ja Kulasjoen risteyksessä. Soita on melko vähän, ja ne eivät ole kovin laaja-alaisia, toisin kuin äkkiseltään voisi Lapista luulla humidin ilmastonsa vuoksi.

Kuvassa 4 näkyy hyvin tyypillistä karttamaisemaa eteläisestä Suomesta, jollaisia on itsekin tullut koluttua ihan jonkin verran viime vuosina. Maaston muodot ovat yleensä paljon loivempia ja mäet matalampia, etenkin kuvan edustamalla Suomenselän alueella. Pohjanmaan lakeuksista nyt puhumattakaan. Savo-Karjassa tosin voi olla omien kokemusten mukaan melko jyrkkää mäkeä ja vaaraa. Soita on yleisesti, mutta ne ovat pääosin ojitettuja.  Joillakin alueilla turvemaiden laajuus lähentelee jo Keski-Lapin Aapasuo-aluetta. Mieleeni tulee ainakin alueet Koitereesta itään Pohjois-Karjalassa. Täällä Inarissa ei ojituksia käytännössä ole.

Oleellisinta etelässä on ehkä kuitenkin jatkuva asutuksen läheisyys ja kattava metsätieverkosto. Ero Inarin seutuun on ilmeinen. Etenkin vanhojen ja luonnontilaisten metsien inventoinnissa tämä nousee merkittävään asemaan, kun puhutaan siitä, mistä niitä kriteerit täyttäviä metsiä lopulta löytyy. Mainittakoon kuitenkin kuvan 3 metsäautotieverkosta vielä, että kartassa ei näy pieniä huonokuntoisia uria, joita kyllä harvakseltaan kulkee isommilta teiltä syvemmälle metsään. Ymmärtääkseni alueet, joita itse olen mitannut, kuuluvat Inarin mittakaavassa metsätalouden osalta aktiivisimpiin. Tästä huolimatta tieverkoston ja asutuksen määrä jää selvästi jälkeen siitä, mihin Etelä-Suomessa on totuttu.

Havaintoja maastosta

Seuraavaksi olisi tarkoitus iskeä saappaat turpeeseen ja kertoa omista havainnoista, joita kesän mittaan olen tehnyt maastossa.

Oikeastaan ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota Inariin saavuttuani, oli puulajisuhteet. Kuusi hävisi tyystin. Mielikuva Lapin ’’siisteistä’’ männiköistä piti siis hyvinkin paikkaansa. Tämä oli itselleni suorastaan ilouutinen, sillä Etelä-Suomessa metsiä mitatessa nimenomaan kuuset ovat olleet ne, jotka ovat aiheuttaneet minulle suurinta murhetta. Etenkään tiheissä kuusialikasvoksissa mittaaminen (kuva 5) ei ole ollut koskaan lempipuuhaani. Vahingoiltakaan ei olla vältytty, mutta ei siitä sen enempää.

Koivua sitä vastoin on runsaastikin. Se on pääosin vain kovin kitukasvuista, eikä ylly ’’turbovesakoksi’’ niin kuin etelässä, joten siitäkin ehdottomasti plussaa. Muut lehtipuut ovatkin sitten harvassa. Olen lähinnä nähnyt joitakin raitoja. Jokien varsilla voi kasvaa yllättävästi haapavaltaisia metsiköitä.  

Kuvan 6 kaltaisia männikköitä löytyy toki myös etelästä, etenkin alueilta, missä on lajittuneita tai karkeampia maalajeja. Tällöinkin erot löytyvät puiden kasvusta. Inarissa Kypsyysvaiheen männiköt vaikuttavat jäävän puustoltaan valtaosin alle 15 metriä pitkiksi. Tuoreilla kankailla puustojen pituudet voivat hätyytellä 20 metriä. Etelässä näin käy vain kaikista laihimmilla metsämailla ja kitumailla. Parhaimmilla mailla puut voivat kasvaa jopa liki 40 metrisiksi. Mieleeni tulee ainakin tietyt alueet Padasjoella ja Kangasniemellä. 

Puiden vuotuinen paksuuskasvu jää luonnollisesti myös pieneksi täällä Inarissa. Kaikki tämä johtuu luonnollisesti lyhyemmästä kasvukaudesta ja sen myötä pienemmästä lämpösummasta, jota jo tekstissä aikaisemmin käsittelin (kuva 1). Näin pohjoisessa kasvupaikan korkeus merenpinnasta vaikuttaa myös herkästi puiden kasvuun. Tätä voi hyvin havainnollistaa seuraavalla kuvalla:

Kasvut ovat siis varsin pieniä, mutta varsinaisia kitumaita (kasvua alle 1 m³/ha/v) on ollut toisaalta paljon vähemmän kuin olin ennalta ajatellut. Se selittynee osittain Inarijärven ympäristöään lämmittävästä vaikutuksesta. Tämä näkyy itse asiassa lämpösummakartan (kuva 1) tummempana alueena Inarijärven ympäristössä. Olenkin ymmärtänyt, että Inarin seudun metsät ovat verrattain hyväkasvuisia ympäristöönsä nähden. Näin laajoja yhtenäisiä salomaita en ole muualla nähnytkään. Maisemaa eivät juurikaan riko aukot, pellot tai asutus.

Varpujen valtakuntaa ja karuja kasvupaikkoja 

Niin hienoa kuin Suomen puusto onkin, myös kenttäkerroksen kasvillisuus tarjoaa kiinnostavia havaintoja. Jos Inarin seudun kasvillisuutta pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi se karu. Varvut vallitsevat metsän kenttäkerrosta. Myös niin sanotut rämevarvut kuten juolukka ja suopursu ovat kangasmailla tavanomainen näky. Ruohovartista kasvillisuutta en ole metsän puolella oikeastaan tavannut yksittäisiä kultapiiskuja ja metsäkortteita lukuun ottamatta. Lapin kasveiksikin mielletyt ruohokanukka ja kullero loistavat poissaolollaan. Ravinteiden puutteesta kertoo myös jotain lihansyöjäkasvien esiintyminen kivennäismaalla (kuva 9).   

Etelä-Suomessa tilanne on tietenkin toinen. Rämevarvut ja lihansyöjäkasvit pysyttelevät soiden puolella. Varvusto koostuu pääosin puolukasta, mustikasta ja kanervasta riippuen kasvupaikan viljavuudesta. Rehevämmillä mailla, joita on paikoin runsaasti, varvusto jää aukkoiseksi, joka luo tilaa monipuolisemmalle ruoholajistolle. Nuoret tai valoisat metsiköiden kehitysvaiheet voivat heinittyä voimakkaasti, jolloin varvusto voi tilapäisesti myös hävitä. Kuusitiheiköissä ei välttämättä kasva kuin sammalia, jos niitäkään. Erinäisien syiden vuoksi metsän kenttäkerros on mielestäni siis paljon monipuolisempi Etelä-Suomessa kuin täällä metsä-Lapissa.

Inventointialueeni Ivalosta kaakkoon vaikuttaisi olevan maalajeiltaan sieltä karkeimmasta päästä. Yleisimmän kasvupaikkaluokan tittelistä tuntuvat kisaavan kuiva ja kuivahko kangas. Tuoreet kankaat ovat omien havaintojen mukaan olleet jo harvassa. Rehevämmät kasvupaikat lähes puuttuvat. Niihin olen törmännyt lähinnä Ivalon taajaman lähiympäristön pienialaisissa kulttuurivaikutteisissa metsiköissä. Kittilän seudulla on kuulemma rehevämpiä maita. Etelä-Suomeen verrattuna ero on kuitenkin iso. Siellä lehdot saattoivat olla jopa kanervatyypin kuivia kankaita yleisempiä. Kuivat kankaat keskittyivätkin lähinnä hietikkoalueille.

Täällä Inarin seudulla rehevämpää kasvillisuutta kannattaakin etsiä pienvesien ääreltä. Norojen ja lähteikköjen varsilla esiintyy monipuolista sammal- ja ruohokasvillisuutta (kuva 12). Suot ovat jääneet vähemmälle huomiolle itselläni tänä vuonna, mutta mieleeni on painunut suo- ja pienvesielinympäristöjen vesitalouden luonnontilaisuus täällä Inarissa.

Siinä missä lehmien laidunnus on loppunut jo vuosikymmeniä sitten myös etelässä, on täällä poronhoitoalueella laidunnus edelleen hyvinkin voimissaan. Kesän aikana minulle on käynyt selväksi, että kappurat ovat varsin tehokkaita laiduntajia. Se näkyy selkeimmin tietenkin jäkäliköissä. Metsissä onkin näkynyt laajoja, mutta voimakkaasti syötyjä jäkälälaikkuja (kuvat 14 ja 15). Muuten porojen vaikutus kasvillisuuteen on jäänyt minulle vielä hieman epäselväksi. 

Metsänkäytön pitkät jäljet

Hankalien maastojen ja paikoin erittäin harvan tieverkoston vuoksi alueella esiintyy laajojakin metsätalouden ulkopuolisia, jopa luonnontilaisia metsäalueita. Omien kokemusteni perusteella ero Etelä-Suomeen on täysin selkeä. Porotalous huomioidaan myös monin tavoin metsätalouden harjoittamisessa. Siitä huolimatta Inari on ollut ja on edelleen metsätaloudellisesti aktiivista seutua.  

Viileämmän ilmaston ja hitaamman maaperän hajotustoiminnan vuoksi metsänkäytön jäljet säilyvät maastossa paljon pitempään, mihin olen etelässä tottunut. Ei ole tavatonta löytää esimerkiksi wanhoja sahatyönä pätkittyjä tukkeja ja jopa kokonaisiksi jätettyjä runkoja (kuva 16). Olen jopa nähnyt kirvestyönä tehtyjä iän ikuisen vanhoja kantoja. Kyseessä ovat luultavasti olleet saamelaisten poroaitahakkuut. Ilmiö toistuu myös luonnontuhoissa: reilusti yli sata vuotta vanhojen metsäpalojen jäljet ovat vielä helposti nähtävillä. Etelä-Suomessa palokoropuita ja hiiltyneitä keloja oli ani harvassa. Historian kerrostumat tuntuvat siis olevan paljon selkeämmin nähtävissä täällä Inarin seudun metsissä. Etelän rintamailla kaikki tuntuvat häviävän nopeammin, oli se sitten maan alle, sellukattilaan tai maalaistalojen leivinuuneihin.

Loppusanat

Haluan lopuksi vielä muistuttaa siitä, että kokemukseni Lapin metsistä on kuitenkin rajallinen. Olen nähnyt vain muutamia alueita Inarissa, ja Inari on kuitenkin suuri kunta, itse asiassa Suomen suurin pinta-alaltaan. 

Vaikka tässä blogissa korostettiinkin eroja etelän ja pohjoisen metsien välillä, samaa boreaalista vyöhykettä ne lopulta ovat. Lapin huokauksia voi aistia useammassa paikassa etelässä. Päällimmäisenä mieleeni tulevat Pohjois-Karjalan perukat Koitereesta itään ja pohjoiseen. Onkohan sattumaa, että sieltäkin löytyy Inari-niminen paikka?

Kirjoittaja työskentelee vanhojen ja luonnontilaisten metsien inventointi 2024-2026 -projektissa ja tekee maastoinventointeja. Blogikirjoituksessa hän kertoo ajatuksiaan ja kokemuksiaan työskentelystä. Lisää projektista löydät sivulta www.metsa.fi/vlm. Blogin kuvat on otettu maastopäivien aikana eri kohteilta.