Saaristomeren luonto
Saaristomeren maantieteellinen sijainti, mosaiikkimainen ja laaja saaristo sekä murtovesiympäristö luovat ainutlaatuisen elinympäristön. Alueelta löytyy niin tiheitä kuusimetsikköjä ja reheviä lehtoja kuin nummia ja kallioitakin. Yleisilmeestä voidaan todeta, että alueen saarien luonto on sitä karumpi, mitä kauempana mantereesta saaret sijaitsevat. Tästä huolimatta saariston luontoa voidaan pitää monimuotoisena; alueella esiintyvätkin lähes samat nisäkäslajit kuin Lounais-Suomessa mantereella, liito-oravaa lukuun ottamatta. Lisäksi alueella tavataan useita harvinaisia lintu-, hyönteis- ja kasvilajeja.
Laidunnuksen vaikutuksesta syntyneet biotoopit
Niillä saarilla, joilla on pitkään harjoitettu laidunnusta, on luonto muuttunut vähitellen. Laidunnuksen vaikutuksesta jotkut lajit häviävät, toiset puolestaan hyötyvät ja esiintyvät entistä runsaampina. Saaristomerellä peräti 60 % putkilokasvilajistosta luetaan niittykasveihin. Erilaiset laidunnuksesta syntyneet biotoopit jaetaan seuraavasti:
Lehdesniitty on niittyalue, jolla kasvaa puita. Jotkin haat saattavat näyttää samankaltaisilta. Lehdesniityt eroavat kuitenkin haoista siinä, ettei hakoja niitetä. Lisäksi lehdesniityn maasto on tasaisempi ja rehevämpi kuin hakamaan. Niiton lisäksi lehdesniityllä puut on perinteisesti lehdestetty eli niistä on katkottu oksia kerppujen valmistukseen. Kuivatetut kerput annettiin karjalle talviravinnoksi. Heinänteon jälkeen nautakarja pääsi laiduntamaan lehdesniittyä. Kuvassa on lehdesniitty Jungfruskärissä kevätesikkoineen (Primula veris) ja metsäkurjenpolvineen (Geranium sylvaticum).- Rantaniittyalue joutuu silloin tällöin meriveden peittämäksi. Rantaniityillä on matalaa kasvustoa, jota ylläpidetään laidunnuksen tai niiton avulla.
- Tuoreetniityt ovat avoimia niittylaikkuja, joilla kasvillisuus on rehevää ja korkeaa. Niityn heinät ja ruohot ovat sopeutuneet hyvin niittoon ja laidunnukseen. Tuoreet niityt olivat aikaisemmin ns. jälkilaidunnettuja heinämaita, mutta nykyisin ne ovat yleensä vain laidunniittyjä. Kosteilla paikoilla on kosteita niittyjä ja suoniittyjä, joilla on erilainen, laiduntamiseen ja niittoon sopeutunut kasvilajisto.
- Keto on kuiva niitty, jonka laidunnus pitää puuttomana ja pensaattomana. Kedot kehittyvät kivisille ja hiekkaisille rinteille, ja niiden lajisto on erittäin monimuotoista. Ketoa leimaavat monet harvinaiset kukat, sienet ja hyönteiset. Toisin kuin edellä mainittuja niittyalueita ei ketoja niitetä.
- Hakamaaksi kutsutaan laidunta, jonka puustoa on harventanut karjan pitkään jatkunut laiduntaminen. Haan maasto on kuitenkin epätasainen ja kivinen, mistä johtuen hakaa ei niitetä.
- Nummi on puuton, ihmisen toiminnan vaikutuksesta syntynyt varpukangas. Hoitamatta jätetystä nummesta tuleekin uudestaan mäntymetsää. Perinteinen nummien hoito käsittää lampaiden ja nautakarjan laidunnuksen. Nummia on myös aikoinaan kulotettu laidunmaan parantamiseksi.
Itämeri
Itämeri on maailman suurin murtovesialue. Murtovettä muodostuu makean veden ja meriveden sekoittuessa. Itämeren suolapitoisuus onkin vain 0-15 psu (practical salinity unit), kun valtamerissä suolapitoisuus on noin 25 psu.
Itämeri on suhteellisen nuori merialue, joka on kehittynyt vasta viimeisen jääkauden jälkeen noin 15000 vuotta sitten. Itämeren kehitykseen kuuluu monia vaiheita, joiden aikana nykyisen Itämeren alue on ollut yhteydessä valtamereen tai ollut eristyksissä siitä. Esimerkiksi 7000 vuotta sitten muodostunut Litorinameri oli paljon nykyistä Itämerta suolaisempi ja kookkaampi. Myös alueen lämpötilat olivat nykyistä korkeampia. Nämä Itämeren eri kehitysvaiheet ovat vuorollaan luoneet suotuisan elinympäristön erilaisille eliöille, sekä makean että suolaisen veden lajeille. Itämeressä esiintyy nykyään myös joitain reliktilajeja kuten jäännehalkoisjalkainen (Mysis relicta).
Itämeren murtovesi vaikuttaa monella tavalla sen kasvistoon ja eläimistöön. Moni laji elääkin sietokykynsä rajoilla, koska merellisille lajeille vesi on liian suolatonta, kun taas makeaveden lajit kärsivät liiallisesta suolapitoisuudesta. Nykyisen Itämeren lajit ovatkin joko suolaisen tai makean veden lajeja, jotka ovat jokseenkin sopeutuneet elämään murtovedessä.
Itämeren alueelle saapuu myös uusia lajeja. Muun muassa yhä vilkastuvalla meriliikenteellä on suuri vaikutus tulokaslajien määrän nousuun. On vaikeaa ennakoida, miten tulokaslajit vaikuttavat Itämeren herkkään ekosysteemiin. Tulokaslajeista ehkä tunnetuin on merirokko (Balanus improvisus), joka ilmestyi Itämerelle jo 1840-luvulla. Uusista tulokkaista voidaan mainita esimerkiksi petovesikirppu (Cercopagis pengoi) 1990-luvulta. Petovesikirppuja esiintyy toisinaan erittäin runsaasti, jolloin ne mm. takertuvat kalastusvälineisiin limamaisesti. Laji vaikuttaa myös haitallisesti Itämeren alkuperäiseen eläinplanktoniin.
Itämeren vähälajisuudesta huolimatta yksittäiset lajit esiintyvät siellä runsaslukuisina. Osa tästä runsaudesta on seurausta rehevöitymisestä johtuvasta biologisen tuotannon lisääntymisestä. Ravinteiden lisääntyminen kasvattaa myös Itämeren levätuotantoa, minkä takia Itämeren näkösyvyys on madaltunut. Keväisin esiintyy eniten piilevää ja lämpötilan noustessa muita levälajeja. Lisäksi noin 15 metrin syvyydessä kasvaa rihmaleviä kuten ahdinpartaa (Cladophora glomerata). Rihmalevien kuollessa ne muodostavat suuria pohjaan vajoavia levälauttoja. Tämä ilmiö voi pahimmillaan aiheuttaa happikatoa. Makroleviä, kuten rakkolevää (Fucus vesiculosus), on alkanut esiintyä yhä matalammissa vesissä veden samentumisen myötä.