Litokaira
Litokaira on erämaaluonnon suojelun kannalta Suomen merkittävimpiä alueita. Se on suurin luonnontilaisena säilynyt napapiirin eteläpuolinen aapasuokokonaisuus koko Euroopassa. Litokairan alue on jokien, purojen, salojärvien sekä metsäsaarekkeiden kirjavoima monenlaisten suotyyppien mosaiikki, kaunis, mutta vaikeakulkuinen. Litokairaan kulkemaan aikovan onkin syytä hallita hyvin luonnossa liikkumisen taidot.
Litokairan metsät
Litokairassa metsät ovat pinta-alaltaan pieniä saarekkeita, joita suot kaikkialta ympäröivät. Vaikean saavutettavuutensa vuoksi niiltä ei ole korjattu puuta yhtä tehokkaasti kuin varsinaisilta metsätalousalueilta. Niinpä metsät ovat saaneet rauhassa kehittyä luonnonmukaisiksi, paljon lahopuuta sisältäviksi ikimetsiksi. Karuimmilla metsäsaarekkeilla pääpuulajina on mänty, kun taas rehevämmät alueet ovat tummanvihreiden ja naavaisten kuusten valtakuntaa. Etenkin eteläosissa Litokairaa on myös metsäpalojen ja kaskeamisen jäljiltä kehittyneitä vanhoja lehtipuumetsiä.
Litokairan suot
Metsäsaarekkeistaan huolimatta Litokaira on sittenkin leimallisesti suota, onhan soiden osuus alueen kokonaispinta-alasta lähes 75%. Suurin osa soista on aapasoita, usein puuttomia nevoja, jotka etenkin märkinä vuodenaikoina ovat lähes kulkukelvottoman upottavia. Laajimmat yhtenäiset suoalueet sijaitsevat Litokairan pohjoisosissa. Ne koostuvat pääosin oligotrofisista rimpinevoista, ja saranevoista, joilla on paljon ruoppa- ja avovesipintaisia rimpiä. Eteläisemmässä osassa Litokairaa suot ovat pääosin karuja kalvakka-, rimpi- ja suursaranevoja. Alueella on myös puustoisia soita, edustavimpina Vitmalammen läheisyydessä sijaitsevat tulvavaikutteiset ruoho- ja heinäkorvet. Jokien ja purojen varsilla on myös vanhoja suo- ja tulvaniittyjä. Näistä Kaijonojan suoniitty on luokiteltu valtakunnallisessa perinnebiotooppi-inventoinnissa paikallisesti arvokkaaksi kohteeksi.