Kosteikkoluonto
Käsitteitä
Matalista vesialueista ja alavista ranta-alueista käytetään useita eri nimityksiä. Merkitykseltään laajin niistä on "vesiperäinen alue", jota on käytetty kansainvälisen kosteikkosopimuksen (Ramsarin sopimus) suomennoksessa wetland-sanan vastineena. Se käsittää matalahkot järvet, merenlahdet, joet, saaristot ja suot. Kosteikko-nimitys on vakiintunut käytöltään huomattavasti suppeammaksi. Siihen ei lueta mukaan saaristoalueita, ja jokien sekä järvien tulee olla huomattavan matalia ja runsaskasvustoisia. Lintuvesi-nimitys ei yleisesti sisällä soita, mutta siihen luetaan matalat saaristovedet. Tässä yhteydessä lintuvesi-nimitystä käytetään linnustollisesti arvokkaista järvistä, merenlahdista ja niemennokista.
Kansainväliset ja kansalliset suojeluvelvoitteet
Kosteikkojen suojelun ja kunnostuksen kansainväliset perusteet ja velvoitteet on sovittu Rion sopimuksen ("Agenda 21", 1992) ja Ramsarin sopimuksen (1971) tarkistusten yhteydessä. Niiden mukaan ekosysteemien luonnollinen palautumiskyky on erityisesti kosteikoilla niin pahoin ihmisen toimesta häiriintynyt, että tarvitaan aktiivisia kunnostus- ja hoitotoimia. Lisäksi Suomen lintuvesiensuojeluohjelmassa (vahvistettu valtioneuvoston päätöksellä vuonna 1982) todetaan, että kaikki lintuvesillämme tavattavat eliölajit ja alalajit sekä riittävät näytteet niiden ja elottoman luonnon yhdessä muodostamista kokonaisuuksista on suojeltava.
Kosteikkojen suojelu on perusteltua
Kosteikot ovat Euroopan tärkeiden lintualueiden (Important Bird Area = IBA) pääelinympäristötyyppi. Euroopan 3 619 tärkeästä lintualueesta 69 % on elinympäristönä kosteikkoa. Lähes neljänneksessä (22 %) kohteista kosteikkopinta-ala on vähintään 50 % koko IBA-alueen pinta-alasta (Heath & Evans 2000). Myös Suomessa kosteikkojen linnustollinen merkitys on erittäin suuri. Suomen 96 kansainvälisesti tärkeästä lintualueesta 27 % pääelinympäristötyyppinä on lintuvesi (Leivo 2000). Kansainväliset kosteikkojen suojelua ja muuttavien luonnonvaraisten eläinten suojelua koskevat sopimukset korostavatkin lintuvesien säilyttämisen kansainvälistä merkitystä.
Lintujen suojelun kannalta kosteikot ovat Euroopan uhanalaisin elinympäristö. Myös Suomessa niiden suojelu on toteutunut erittäin huonosti. Vain 7,6 % valtakunnallisen lintuvesiensuojeluohjelman kohteista oli suojeltu ennen Natura-ohjelmaa. Natura-verkon toteutuksen myötä tilanne kuitenkin paranee huomattavasti. Valtioneuvoston syksyllä 1998 vahvistaman Natura-ohjelman perusteella noin 65 % lintuvesiensuojeluohjelman 299 kohteesta tulee suojelun piiriin. Tilanne saattaa muuttua hieman kohteista tehtyjen valitusten käsittelyn yhteydessä. Natura -päätöksen myötä Suomen kansainväliseen kosteikkojen suojelusopimukseen (Ramsar-sopimus) kuuluvien kohteiden määrä kasvaa yhdestätoista 61:een.
Kosteikkojen linnusto
Suomessa kosteikoilla voidaan tavata pesivänä hieman alle sata lintulajia, joista 45 on tunnusomaista näille alueille ja noin 20 lajin esiintyminen riippuu lähes täysin lintuvesistä. Tyypillisiä lintuvesilajeja ovat tärkeimmät metsästettävät vesilinnut, joiden kannasta huomattava osa pesii lintuvesillä. Lintuvesien linnustollinen merkitys korostuu rehevien ja karujen vesien vertailussa. Rehevillä vesillä pesivien kosteikkolintujen parimäärä on yhtä suuri kuin karuilla vesillä pesivien lintujen määrä, vaikka Suomen vesiluonnosta 80-90 % on karua. Vesilintujen pesimätiheys on lintuvesillä kymmenkertainen karuihin vesiin verrattuna.
Vesiympäristö on Suomessa uhanalaisten lintujen merkittävin elinympäristö. Se on ensisijaisena elinympäristönä kymmenelle lajille. Puolet lajeista on meri- tai rannikkolintuja, neljä elää rehevissä vesissä ja vain yksi karuissa vesissä (Uhanalaisten lajien II seurantaryhmä 2000).
Lintuvesilajeista heinäkurppa (Gallinago media) on luokiteltu hävinneeksi pesimälajiksi Suomessa. Syysmuutolla niitä kuitenkin lepäilee edelleen säännöllisesti lintuvesien kuivilla rantaniityillä. Kiljuhanhi (Anser erythropus), etelänsuosirri (Calidris alpina schinzii, alalaji), rantakurvi (Xenus cinereus) ja kultasirkku (Emberitza aureola) on luokiteltu äärimmäisen uhanalaisiksi. Mustapyrstökuiri (Limosa limosa) ja pikkutiira (Sterna albifrons) ovat erittäin uhanalaisia.
Rehevien sisävesien linnuista on vaarantuneiksi katsottu vähälukuiset liejukana (Gallinula chloropus), mustatiira (Chlidonias niger) ja rastaskerttunen (Acrocephalus arundinaceus). Naurulokki (Larus ridibundus) on luokiteltu vaarantuneeksi voimakkaan taantumisen takia. Lapinsirri (Calidris temminckii) arvioitiin edellisessä tarkastelussa vain alueellisesti uhanalaiseksi Perämeren rannikolla. Viimeisten vuosikymmenien aikana se on kuitenkin taantunut myös Lapissa, ja nykyään lapinsirri on luokiteltu vaarantuneeksi.
Lisäksi eräiden uudistulokkaiden, kuten pikku-uikun (Tachybaptus ruficollis), harmaasorsan (Anas strepera), niittysuohaukan (Circus pygargus), pikkuhuitin (Porzana parva) ja viiksitimalin (Panurus biarmicus) kuuluminen vakituiseen linnustoomme on muutaman erinomaisen lintuveden varassa.
Pesimäpaikkojen ohella lintuvedet ovat vesilintujen, kahlaajien ja varpuslintujen välttämättömiä muutonaikaisia levähdys- ja ruokailualueita. Ne voivat olla myös sulkivien vesilintujen kerääntymisalueita.
Lintuvesien merkitys kasveille
Sisävesillämme kasvaa 90 vesikasveiksi luettavaa putkilokasvilajia. Näistä kolmannes on erittäin rehevien vesien lajeja. Monen kasvilajin tunnetuista esiintymistä suurin osa on lintuvesillämme. Uuden luokituksen mukaan Suomen kasvistossa on yhteensä 180 uhanalaista putkilokasvilajia, alalajia tai muotoa. Niittyjen, laidunten ja hakamaiden kasvit ovat uhanalaisten putkilokasvien tärkein ryhmä (ensisijainen elinympäristö 28 %:lla kaikista uhanalaisista). Toiseksi merkittävin ryhmä ovat rantojen, erityisesti Itämeren rantojen kasvit (21 %). Vesi on tärkein elinympäristö 6 %:lle uhanalaisista putkilokasveistamme (Uhanalaisten lajien II seurantaryhmä 2000).
Vesikasvillisuutemme arvokkain osa koko Eurooppaa ajatellen on murtovesirannikon lisäksi karujen ja kirkasvetisten järvien kasvillisuusyhdyskunnat. Runsasravinteisuutta vaativat vesikasvilajit ovat Suomessa usein harvinaisia, mutta Keski- ja Etelä-Euroopassa yleensä tavallisia. Monesti tällaiset lajit hyötyvät meillä vesien rehevöitymisestä. Erityisen tärkeää onkin suojella luontaisesti runsasravinteisia järviä ja vesiä, joissa ravinteisuutta suosivia lajejakin on luontaisesti paljon (Lintuvesityöryhmä 1981, Airaksinen ja Karttunen 1998).
Lintuvesien kunnostuksen ja hoidon tarve
Suuri osa lintuvesistä on syntynyt ihmistoiminnan seurauksena. Järvenlaskut, säännöstelyt, jätevesien laskut, laskuojien ruoppaukset, niitot ja laidunnus ovat kaikki muokanneet lintuvesiä. Ne eivät siis ole olleet täysin luonnontilaisina ainakaan sinä aikana, jolloin ne ovat saaneet lintuvesimaineensa, vaan ne kuuluvat ns. perinnebiotooppeihin, joiden säilyminen edellyttää hoitoa. Lintuvesikunnostuksessa kyse voi olla myös kokonaan uuden kosteikon luomisesta esim. kalanviljelyaltaasta, tuotannosta vapautuvasta turvesuosta tai tekoaltaasta (Mikkola-Roos 1995).
Ihmistoiminta tai luontainen umpeenkasvu on muuttanut monien lintuvesien tilaa huonommaksi. Mikäli nykyisten lintuvesien arvo vesi- ja rantalintujen pesimäalueina halutaan säilyttää on monien lintuvesien kunnostukseen ryhdyttävä pikaisesti. Ilman hoitoa suuri osa lintujärvistämme umpeutuu parissa vuosikymmenessä avovedettömiksi luhdiksi. Valtaosa rantaniityistämme kasvaa jo nyt ruovikkoa ja pensaikkoa.
Mosaiikkimainen kasvillisuus tarjoaa suotuisan elinympäristön lintuvesillä eläville linnuille. Nykykehitys (rehevöityminen ja umpeenkasvu) yksipuolistaa kasvillisuutta ja linnuston monimuotoisuus vähenee. Ruovikkolajit hyötyvät tästä kehityskulusta, mutta useimmat muut lajit taantuvat ympäristön muuttuessa sopimattomaksi.
Lintuvesien kunnostus on tullut ajankohtaiseksi myös sen takia, että uusien kosteikkojen syntyminen luonnollisen kehityksen kautta ei ole järkevässä aikamittakaavassa mahdollista, koska kaikki sopivat kohteet ovat Etelä- ja Keski-Suomessa varattu muuhun maankäyttöön.
Vuonna 1999 Suomen ympäristökeskus kävi yhdessä alueellisten ympäristökeskusten kanssa läpi Natura-ehdotukseen kuuluneet lintuvesikohteet. Näistä kohteista 162 vaatii kunnostusta ja hoitoa. Kunnostus oli toteutettu tai se oli toteutusvaiheessa 43 (27 %) kohteessa. Kunnostussuunnitelma oli valmis tai tekeillä 32 (20 %) kohteessa. Yli puolessa kohteista (54 %) ei ollut lainkaan kunnostussuunnitelmaa, vaikka osa niistä on toteutuksen kannalta erittäin kiireellisiä.
Vesialueen kunnostus
Vedenpinnan nosto noin 20-30 senttimetrillä on lintuvesien perushoitomuotoja. Sen tavoitteina voivat olla mm. umpeenkasvun rajoittaminen ja kuivuneiden kosteikkojen kunnostus. Pinnannostotoimet muuttavat usein koko alueen ekologista tasapainoa, ja vaikutukset muihin eliöryhmiin kuin lintuihin voivat olla suojelullisesti merkittäviä. Noston yhteydessä onkin arvioitava tarkasti mahdolliset haittavaikutukset esim. vesialuetta ympäröiviin niitty- ja metsäbiotooppeihin.
Vakaalla vedenpinnan tasolla on pitkällä aikavälillä luonnonsuojelullisesti negatiivinen vaikutus kosteikkoluontoon. Erityisesti järvikorte ja järviruoko levittäytyvät ripeästi avovesialueelle. Myös avointen saraluhtien ala pienenee ruovikon levittäytyessä rantaan ja luhtien pajukoituessa. Veden korkeuden vaihtelut nuorentavat kasvillisuutta. Lajiston monimuotoisuus turvataan parhaiten palaamalla luontaiseen korkeusvaihteluun, jossa keväällä ja syksyllä vesi on korkealla (tulva) ja talvella ja kesällä matalalla. Samalla palautuvat biologisesti arvokkaat rannan vaihettumisvyöhykkeet.
Vesikasvien poisto voi tulla kysymykseen silloin, kun järveä uhkaa nopea umpeenkasvu ja kasvillisuuden yksipuolistuminen. Yhdessä vedenpinnan noston kanssa kasvillisuuden poisto hidastaa merkittävästi vesikasvillisuuden leviämistä. Niittämällä voidaan luoda vesilinnuille kelpaavia avovesilaikkuja. Niiton vaikutukset jäävät kuitenkin lyhytaikaisiksi, ellei versoja katkaista vedenpinnan alapuolelta. Varsinkin osmankäämi ja järvikorte tukehtuvat nopeasti, kun hapen pääsy ilmasta juuristoon estetään.
Allikoiden kaivaminen on tehokas keino lisätä vesilinnuille käyttökelpoisen avoveden alaa. Allikot tarjoavat pedoilta suojaisen ruokailu- ja sulkimisalueen niin aikuisille kuin poikueillekin. Vesihyönteisten tuotanto on niissä ainakin aluksi korkeaa, koska kasvillisuuden reunan osuus lisääntyy. Allikot lisäävät kosteikkojen rikkonaisuutta ja reunavaikutusta, joka monipuolistaa niin vesi- kuin muutakin kosteikkolinnustoa. Allikoihin kehittyy upos- ja kelluslehtistä kasvillisuutta.
Allikoiden ja kanavien kaivamisen yhteydessä syntyvät kaivuumassat olisi kuljetettava kosteikon ulkopuolelle, jotta kosteikon pinta-ala ei supistuisi, eikä pensoittuminen pääsisi käyntiin. Mikäli pohjan kiintoaines on sopivaa, voidaan kaivuumassoista rakentaa pesimäsaarekkeita, joita linnut voivat hyödyntää pesimäpaikkoina. Pesimäsaarista on saatu hyviä kokemuksia mm. Latviassa, jossa lintujen pesimämenestys on parantunut huomattavasti petojen, lähinnä villiminkin, aiheuttamien tappioiden pienentyessä. Saarekkeista on raivattava säännöllisesti puut ja pensaat pois, jotta ne houkuttelisivat sorsalintuja ja naurulokkeja. Samalla varikset ja muut pesärosvot menettävät tähystys- ja suojapaikkansa.
Rantaniittyjen kunnostus
Niittyjen hoitoa suunniteltaessa on otettava huomioon kunkin alueen kulttuurihistoria, laidunnusperinne ja linnuston elinympäristövaatimukset. Hoitotoimet onkin syytä suunnitella ja toteuttaa niittykohtaisesti.
Matalakasvustoiset rantaniityt ovat erityisesti kahlaajien suosimia elinympäristöjä. Pesimäaikana kahlaajat käyttävät ravinnokseen hyönteisiä, hämähäkkejä, kotiloita, harvasukas- ja monisukasmatoja, joita ne etsivät pääasiassa vesirajasta ja pienten lampareiden reunoista. Niittyjen hoidossa onkin tärkeää, että laidunnus tai koneellinen hoito ulottuu vesirajaan, sillä useimmat kahlaajat välttävät pesimäpaikkanaan niittyjä, jotka ovat korkean ilmaversoiskasvillisuuden ympäröimiä.
Pesivät ja muuttoaikoina lepäilevät kahlaajat välttävät taivaanvuohta lukuun ottamatta niittyjä, joilla kasvaa pensaita ja puita. Puut tarjoavat tähystyspaikkoja ja näkösuojaa variksille ja ketuille. Kahlaajat vaativat pesäpaikaltaan keskimäärin 100-200 metrin etäisyyden lähimpiin pensaisiin ja puihin. Jos niittyä hoidetaan kahlaajien palauttamiseksi, on sieltä ensimmäiseksi raivattava kaikki pensaat ja puut pois.
Ylemmässä kuvassa Mietoisten rantaniitty ennen raivausta 1998 ja alemmassa Mietoisten rantaniitty raivausten jälkeen 1999.
Laiduneläimet luonnon hoitajina
Rantalaitumet ovat rannikkoalueilla nykyään hyvin harvinaisia ja kehitys sisämaassa on samansuuntainen. Kosteille rantaniityille on käynyt vielä heikommin. Niitettäviä niittyjä on tulevaisuudessa vain suojelualueilla ja maatalouden ympäristötuen piirissä olevilla alueilla.
Laidunnuksen alkuvaiheessa tulisi pyrkiä lievään ylilaidunnukseen, jotta järviruoko saadaan taantumaan. Hyvin järjestetyillä laidunalueilla on sopiva eläinmäärä ja -koostumus. Liian heikolla laidunnuksella saadaan aikaan vain tiheitä ja korkeita tuppaita eikä kahlaajille ja hanhille sopivaa niittyä synny. Toisaalta voimakas ylilaidunnus voi tuhota arvokasta niittykasvillisuutta ja aiheuttaa huomattavia tappioita maassa pesiville linnuille. Pesätappioita voidaan välttää myös laidunkauden alkamisajankohtaa säätelemällä.
Laitumet tulisi suunnitella niin suuriksi, että ne voidaan jakaa osiin. Näin laidunnuspainetta voidaan säädellä kierrättämällä eläimiä eri vaiheessa olevilla alueilla. Laidunalueen koon ja yhtenäisyyden suunnittelussa on otettava huomioon sitä käyttävien lintulajien minimialavaatimukset. Erityisen tärkeää on puuttoman ydinalueen ja vapaan rantaviivan luominen. Laidunnuksen etuna niittoon nähden on mm. karjan tallauksesta muodostuvat mutakuljut, jotka sopivat kahlaajien ja varpuslintujen ruokailupaikoiksi.
Ruovikon niitto ja juurakoiden poisto
Ruovikko saadaan melko nopeasti taantumaan tehokkailla niitoilla. Jo kahden - kolmen vuoden niitto heikentää ruovikkoa paljon, jos versot katkaistaan vedenpinnan alapuolelta. Juurakoiden poisto yhdistettynä niittoon parantaa tuntuvasti hoitotyön vaikutuksia ja on käyttökelpoinen keino siellä, missä laidunnusta ei voida käyttää tehokkaana hoitomuotona. Näin muodostuu myös kahlaajien suosimia mutalampareita.
Niitto on tehtävä heinäkuun lopun ja elokuun alkupäivien aikana, jolloin useimmat lintupoikueet ovat saavuttaneet lentokyvyn. Kasviravinteita on tällöin vielä runsaasti järviruo'on lehdissä ja korsissa, ja näin ne saadaan poistettua hoitoalueen ravinnekierrosta. Niittyjen kasvimassa on kerättävä ja kuljetettava pois. Koneniitto ei kuitenkaan sovellu kaikille niittyalueille. Pehmeät niityt eivät ole etenkään kosteina kesinä riittävän kantavia niittokoneelle.
Kirjallisuus
- Airaksinen, O. & Karttunen, K. 1998: Natura 2000 -luontotyyppiopas.Ympäristöopas 46. Suomen ympäristökeskus. 193 s.
- Heath, M.F & Evans, M.I. (eds.) 2000: Important Bird Areas in Europe: Priority sites for conservation. 1: Northern Europe. Cambridge, UK: BirdLife International (BirdlLife Conservation Series No. 8).
- Leivo, M. 2000: Suomen kansainvälisesti tärkeät lintualueet. Linnut -vuosikirja 1999:79-85.
- Lintuvesityöryhmä 1981: Valtakunnallinen lintuvesiensuojeluohjelma. Komiteanmietintö 1981:32, Maa- ja metsätalousministeriö, Helsinki. 197 s.
- Mikkola-Roos, M. 1995: Lintuvesien kunnostus ja hoito. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja sarja A nro 45. 100 s.
- Uhanalaisten lajien II seurantaryhmä 2000: Suomen lajien uhanalaisuus 2000. Käsikirjoitus 25.5.2000. Ympäristöministeriö. 432 s.